Kaksintaistelu

Nopea blogipäivitys vielä illan päätteeksi. Tämä on jostain syystä jäänyt väliin, vaikka monesti on kisojen aikana tämä pitänyt tänne kertoa.

Futiksessa on monta hienoa yksityiskohtaa ja tämä on yksi niistä hienoimmista, ainakin näin maalivahtina pelanneen futisromantikon silmin. Vielä sitä ei olla näissä kisoissa nähty, mutta kaksi matsia on edelleen aikaa. Yleensä siihen tarvitaan rangaistuspotkukilpailu ja aika usein se rangaistuspotkukilpailu on jo äkkikuolemavaiheessa.

Jotkut saattavat jo aavistaa mitä haen takaa. Kyseessä on tietysti jalkapallon yksilöurheilijoiden, eli maalivahtien kaksintaistelu. Siis tilanne, jossa toisen joukkueen maalivahti on torjuntahommissa ja toinen on laukomassa pilkkua. Siinä on jotain mystisen hienoa ja kaunista. Se on tilanne, jossa kaikki aseet ovat riisuttu ja toisaalta samalla kaikki aseet ovat käytössä. Maalivahdit tuntevat toisensa ja tietävät pelin hengen. Maalivahdit tietävät toistensa ajatukset. Maalivahdit tietävät kuinka vetäjän eleitä luetaan, he tietävät kuinka aloite pitää jättää vetäjälle. Samalla he tietävät, että he eivät ole vetäjiä. He ovat maalivahteja.

Tätä on oikeastaan vaikea selittää. Ehkä tuota kauneutta ei edes näe kuin maalivahdit. Toisaalta sitä kauneutta lisää se, että maalivahdit pitävät usein yhtä - myös rankkarikilpailussa. Ja juuri sen takia niin tapahtuu, koska he ovat samassa veneessä. He ovat kaksi yksilöurheilijaa niiden kahdenkymmenen joukkuepelaajan joukossa. Vuoden 1994 MM-finaalin rankkarikilpailua ennen Claudio Taffarel ja Gianluca Pagliuca seisoivat pitkän aikaa kaulakkain ja seurasivat rankkarikilpailun teikkausta. Muistelen, että he jopa vaihtoivat "läpsyt" aina torjuntavuoron vaihtuessa.

Ja vaikka kilpailujen jälkeen juhlat olisivat kuinka suuret tahansa, yleensä maalivahdit löytävät toisensa kentältä. He pitävät yhtä, vaikka toinen juhlii ja toisen selän taakse laitettiin yksi pallo liikaa.