Piti jo mennä nukkumaan, mutta nyt on pakko, aivan pakko kirjoittaa muutama irrallinen tajunnanvirtaa muistuttava lause eräästä portugalilaisesta velhosta.
Tänään pelattiin jalkapalloilevan maailman todennäköisesti kaksi rahallisesti merkittävintä ottelua, kun iltapäivällä Coca Cola Championshipin nousufinaalissa kohtasivat Blackpool ja Cardiff ja nyt illalla Mestareiden Liigan finaalissa Bayern München ja Internazionale. CCC:n finaalin vei Blackpool, jolle toivoin voittoa ja niin kävi myös illan UCL-finaalissa, että se joukkue voitti, jolle sitä voittoa toivoin. Tai oikeammin, se manageri voitti, joka sen voiton toden totta ansaitsi. Ja vain sen managerin takia olin italialaisen seuran puolella tuossa finaalissa.
The Special One, oikealta nimeltään siis Josè Mourinho, on tottavie lempinimensä veroinen. 47-vuotiaana herra on voittanut 17 eri pokaalia, joissa on mukana kahdet mestaruudet kolmesta eri pääsarjasta, kaksi Mestareiden Liigan voittoa ja yksi UEFA-Cupin voitto. Aika harva maailman jalkapallovalmentajista kykenisi samaan, vaikka saisi valmentaa 100 vuotta.
Mourinhon tarina on kai jonkinlainen tuhkimotarina sekin. Miehen pelaajaura oli nippanappa omaani kovempi ja jalkapalloammattilaisuus jäikin pelaajana Mourinholta haaveeksi. Sen sijaan intohimo Kuningaslajia kohtaan hänellä on aina ollut vertaansa vailla. Hän on seurannut peliä koko ikänsä, analysoinut tapahtumia kentällä, katsellut, kuunnellut, opetellut ja mikä tärkeintä, myös oppinut. Ensimmäinen isompi tehtävä pelaajauran jälkeen Mourinholla ei kuitenkaan varsinaisesti liittynyt valmennukseen, vaan hän toimi Bobby Robsonin tulkkina Sporting Lissabonissa ja Portossa, josta hän seurasi Robsonia edelleen FC Barcelonaan. Robsonin lähdettyä Kataloniasta Mourinho kuitenkin jatkoi uraansa Camp Noulla Louis van Gaalin apulaisvalmentajana. Mielenkiintoinen kuriositeetti muuten, että muuan Louis van Gaal joutui hetki sitten päättyneessä finaalissa Mourinhon taktisen ylivoiman jyräämäksi Bayern Münchenin valmentajana.
2000-luvun alkupuolella (vuonna 2001, tai 2002, en valitettavasti jaksa tarkistaa vuotta) Mourinho siirtyi Porton päävalmentajaksi ja viimeistään tuo pesti toi herran nimen yleiseen tietouteen. Kaudella 2003 Porto voitti Mourinhon alaisuudessa triplan (liiga, Portugalin cup, UEFA-Cup) ja seuraavalla kaudella tuplan (liiga, UCL). Kauden 2004 jälkeen Chelsea oli hereillä ja palkkasi Mourinhon. Edessä oli hieman reilun kolmen kauden aikana kuusi erilaista pokaalia, mutta niin vain Chelsean miljardööriomistaja Roman Abramovits teki syksyllä 2007 yhden elmänsä hölmöimmistä ratkaisuista ja erotti Mourinhon tehtävistään. Vajaan vuoden hiljaiselon jälkeen The Special One kirjoitti sopimuksen Internazionalen kanssa ja nyt plakkarissa on kaksi Scudettoa, Italian Cupin mestaruus ja hetki sitten varmistunut Mestareiden Liigan voitto.
Mourinhon taktinen näkemys on ollut jo Porton ajoista alkaen ihailtavaa, mutta etenkin tämän kauden triplamestaruus on ollut täydellistä Josè Mourinhon näytöstä. Italiassa meinasi tulla pienen suvantovaiheen jälkeen kiire mestaruuten, kun AS Roma oli kalkkiviivoilla karata ohi, mutta senkin Inter ja Mourinho hoitivat. Mestareiden Liigan lohkovaihe hoitui myös ja pudotuspeleissä viimeistään alkoi Mourinhon show. Seura toisensa perään, valmentaja toisensa perään joutui vain ihmettelemään, kun Mourinho loihti voittoihin tarvittavat taktiikat. Mourinho rakensi Interin pelitavan joukkueen vahvuuksille ja toisaalta kerta toisensa jälkeen suorastaan tappoi vastustajien vahvuudet taktisilla oivalluksillaan ja pienillä pelin sisäisillä siiroillaan. Vaikka kentällä tänään nähtiinkin lähes ylivoimaiselta vaikuttanut Diego Milito, jonka jäljiltä Daniel van Buyten etsii varmasti edelleen reittiä Santiago Bernabeun koppiin ja vaikka Militon tutkaparina toimi oivallisesti Wesley Sneijder, oli ilta The Special Onen. Niin kuin oli koko kausikin.
Pelkkänä taktikkona Mourinho ei kuitenkaan herättäisi ehkä niin suuria tunteita kuin nyt. Mourinhon persoona on nimittäin herättänyt niin paljon keskustelua vuosien saatossa, että pitää oikeastaan palata ajassa taaksepäin jonnekin Brian Cloughin tienoille, että vastaan tulee jotain samankaltaista. Mourinhon jopa ylimielisen itsevarmat ja arrogantit lausunnot lehdistölle ovat olleet omiaan nostamaan toimittajien, vastustajien ja koko jalkapalloilevan maailman niskakarvat pystyyn ja laineet lyömään vasten Mourinhon villakangastakkia. Ja niinhän Josè-setä on sen laskelmoinut menevänkin. Hänen ei tarvitse kuin valita oikeat sanat syötiksi koukun ympärille, lehdistö nielee koukun, toinen toistaan raflaavammat otsikot kirkuvat lehtitelineissä ja netissä - ja Mourinhon valmentama joukkue keskittyy kaikessa rauhassa otteluun samalla, kun maailma huutaa The Special Onen ympärillä.
Vaikka olen kotimaisen jalkapallon suuri ystävä, enkä läheskään aina ihan täysin ymmärrä suomalaisten ajoittain intohimoistakin suhtautumista joihinkin ulkomaisiin seuroihin, niin menneenä iltana, Howard Webbin viimeisen pillinvihellyksen jälkeen, toivoin ihan vähän ja salaa, että olisin ollut nämä 27 vuotta Interin kannattaja. Ja vain sen takia, että heillä on, ainakin toistaiseksi, The Special One.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti