Vaikka otsikko saattaisikin viitata ensimmäiseen vauva-aiheiseen tekstiin, niin vielä ei ole sen aika, mutta ensimmäinen jalkapalloon liittymätön teksti kuitenkin.
Rupesimme hiljaisen viime sunnuntain ratoksi miettimään töissä työkaverin kanssa, että mitä biisejä valitsisimme, jos olisimme Radio Rockin dj-vieraina. Maailman kaikesta musiikista pitäisi siis valita kymmenen biisiä, jotka soisi Radio Rockin taajuudella valitsijan kommenttiraidan siivittämänä. Helppoa, eikö totta?
No ei. Muutaman tunnin mietinnön aikana heiteltiin varsin yhtenäisitä musiikkimauistamme biisejä ilmoille sellainen määrä, että niillä kattaisi määrällisesti keskiverron rock-pumpun koko tuotannon. No, minä pääsin sentään niin pitkälle, että tiedän biisin, jolla oman settini aloittaisin. Se on Queenin Headlong - kappale, joka on ensimmäisenä iskenyt tajuntaan oikein kunnolla. Siitä päästäänkin kevyellä aasinsillalla siihen, mistä oma musiikkimakuni lähti kehittymään.
Perimätieto kertoo, että pikkupoikana Popedan Sukset-kappale on ollut kovaa valuuttaa ja sitä olen laulanut suureen ääneen. Luojan kiitos minulla itselläni ei tuosta ole muistikuvia, Popeda kun kuuluu Mamban ja Yön kanssa musiikin pahaan kolminaisuuteen. Ensimmäinen oma muistikuva löytyy isän levyhyllystä ja vuonna 1991 julkaistusta Queenin Greatest Hits II -kokoelmasta. Alle kymmenvuotiaana se on soittimeen eksynyt ja tuo Headlong oli kappale, joka sieltä pomppasi esille. Vuodesta 1991 tuli lopulta oman musiikkimakuni kannalta aika merkittävä vuosi muutenkin.
Ala-asteen kolmannen luokan alussa meidän luokalle tuli Riihimäeltä Hämeenlinnaan muuttanut nuori miehenalku. Hän oli Battle Metalia soittavassa Turisaksessakin myöhemmin mainetta niittänyt Antti Ventola, joka oli musiikkimies jo nuorena. Antti toi mukanaan asiantuntemusta levyistä, bändeistä ja musiikista ylipäätään. Mukana tuli muuannen Metallican viides pitkäsoitto, Black, eli tuttavallisemmin Musta albumi. Noista ala-astevuosista asti Black on ollut - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - minulle se paras albumi, siitäkin huolimatta, että ei sellaista ihan oikeasti voi edes määritellä.
Jokusta vuotta myöhemmin, tarkalleen vuonna 1994, kerroin luokassa aikovani ostaa The Offspringin uuden Smash-albumin. Antti kertoi, että jos tykkään Smashista, minun kannattaa tutustua myös Green Dayn samoihin aikoihin ilmestyneeseen Dookie-albumiin ja niinhän minä tein. Molemmat albumit ovat hyllyssä edelleen ja kuuluvat bändien parhaimmistoon.
Vuodet ala-asteella vierivät ja musiikkimakuun pomppi mukaan lisää rokkia (älkää välittäkö näistä genreistä, olen ollut aina todella huono niiden kanssa) muun muassa Sepulturan, Megadethin, Anthraxin, Therapy?:n, Primusin, Nirvanan ja monien muiden muodossa. Eikä meno yläastella mihinkään muuttunut. AC/DC, Slayer, KoRn ja vastaavat orkesterit pyörivät levysoittimissa ja korvalappustereoissa. Yläasteella kuvaan tuli mukaan soittaminen. Siitä huolimatta, että ala-asteellakin musiikkiluokan rumpujen takan tuli jokunen kerta istuttua, oli yläaste vasta aikaa, jolloin omia taitoja tuli kokeiltua enemmänkin. Antti ja samalla luokalla ollut, mainitussa Turisaksessa edelleenkin vaikuttava, Jussi Wickström olivat jo aloitelleet ensimmäisiä bändiprojektejaan ja Jussin kotitalon varastoon oli tehty pieni treenikämppäkin. Yläasteen musiikkiluokan lisäksi rumpuja pääsi siis paukuttamaan välillä myös vapaa-aikana taitavien kitaristien kanssa. Aika nopeastihan se kävi ilmi, että omat taidot eivät ihan siinä seuraassa riittäneet, mutta käteen jäi joka tapauksessa välttävästi perusosaamista ja haave siitä, että joku päivä ostan itselleni rummut. Vielä tuo haave ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.
Lukioaikana mukaan tuli sitten muutakin kuin pelkkää rokkia ja heviä. Koululla soittaneet Midnight Sunrise ja Bleu Metron avasivat tien progressiivisemmalle rockille minun tajuntaani ja lukioaikoina tapaamani entinen kihlattuni toi musiikkimakunsa myötä kuultavakseni myös kevyempää musiikkia esimerkiksi Jazzin ja Funkin muodossa. Samalla voi sanoa, että paatuneesta rokki-diggarista tuli aika yleismaailmallinen musiikin ystävä, eikä vaikkapa Harry Connick jr:n kepeät jazz-luritukset ole mikään harvinaisuus levylautasella. Tätä nykyä onkin paljon helpompaa luetella bändejä, joista en pidä kuin bändejä, joista pidän.
Kuten totesin, niin olen aivan tolkuttoman huono kaikkien genre-sössötysten kanssa. Pidän niitä aivan turhanpäiväisenä pelleilynä. Oikeastaan neljä kategoriaa riittää vallan hyvin: VITUN hyvä musiikki, hyvä musiikki, huono musiikki ja ei-missään-olosuhteissa -musiikki. Aika karkea jako, mutta toimii minun asiantuntemukseni kanssa hienosti, en nimittäin oikeasti ymmärrä sinällään musiikista itsestään oikeastaan mitään. Nuotit ovat hepreaa, soinnut ovat hepreaa, välttävää rumpuosaamista lukuunottamatta kaikki soittimet ovat hepreaa ja suurin osa tekniikasta musiikin ympärillä on hepreaa.
Miksi sitten kuuntelen musiikkia? Mitä musiikki merkitsee minulle? Musiikki merkitsee tunnetta, se merkitsee nautintoa, fiilistä - ja sen luomista. Musiikkiin on helppo sitoa muistoja, tai ei niitä tarvitse siihen edes sitoa, vaan muistot sitoutuvat itsessään musiikkiin. Musiikki on oiva keino päästä johonkin tunnetilaan, tai syventää jotain tunnetilaa. Monta kertaa olen kuunnellut ennen urheilusuoritusta vaikkapa Panteran Cowboys From Hell -albumia. Tai päästäkseni iloiseen tunnelmaan, voi soittimeen eksyä vaikkapa Eternal Erectionin No Funk About It. Hyvää mietiskelymusiikkia voisi olla vaikkapa Rushin Moving Pictures. Kiireettömään, hieman haikeaan, syksyiseen sunnuntai-aamun ei löydy parempaa levyä kuin Norah Jonesin Feels Like Home. Jos haluaa yllättyä myönteisesti, niin kannattaa kahlata läpi Burce Sprengsteenin tuotantoa (ja odottaa sitä lisää). Mies on tehnyt 40 vuotta musiikkia ja siitä huolimatta kynästä syntyy Outlaw Peten kaltaisia helmiä. Outlaw Peten kuuleminen livenä Ratinassa kesällä 2009 menee oikeastaan heittämällä keikkakokemusteni kärkipaikalle. Tätä se musiikki minulle merkitsee. Ja monia muita sellaisia asioita, joita ei osaa edes ajatella.
Niin tuo otsikko. Mikä ihmeen riiviö? Maailmassa on aivan järjetön määrä musiikkia, joka kuuluu joko VITUN hyvän, tai hyvän musiikin kategoriaan. Ja vaikka sen takia levyhyllyn täyttämiseen kuluukin välillä aika paljon rahaa, niin se on pelkästään hieno asia. Se muun muassa mahdollistaa eilisen kaltaiset kokemukset. Helsingin Kyläsaaressa esiintyivät The Hives, Joan Jett and The Blackhearts ja Green Day. Kaksi ensimmäistä soittivat lämppäreinä ja täyttivät tonttinsa. Lyhyet ja ytimekkäät setit toimivat viimeisen päälle hienosti. Illan pääesiintyjä kuitenkin arvelutti hieman, sillä Dookien ja Insomniacin jälkeen Green Day oli jäänyt itseltäni hieman unohduksiin jonnekin hyvä musiikki -laarin pohjalle ja siitä huolimatta, että American Idiotinkin levyhyllyyni olen ostanut, en rehellisyyden nimissä keikalta juuri mitään odottanut. Korkeintaan rahat pois -henkistä, kylmäksi jättävää renkuttelua. Odotuksista kertoo se, että koko keikka olisi jäänyt väliin, ellei hyvä ystäväni olisi joutunut luopumaan lipustaan ammattinsa aiheuttaman esteen takia. Ostin lipun pois ja lähdin toisen hyvän ystäväni kanssa keikalle. Onneksi lähdin, sillä keikka oli parasta musiikkiviihdettä pitkään aikaan. Green Day veti Billie Joe Armstrongin johdolla energisen, vauhdikkaan ja, niin, riiviömäisen keikan, jonka aikana yleisö otettiin todella osaksi keikkaa - jopa niin hyvin, että muutama fanityttö sai ikimuistoisen keikkakokemuksen pääsemällä mikin varteen lavalle idoliensa kanssa. Lähes kaksi ja puoli tuntia kestänyt keikka ei loppunut minuuttiakaan liian aikaisin ja kotiin pääsi lähtemään yhtä aivan loistavaa keikkakokemusta rikkaampana.
Se on siis pelkästään hieno asia, että maailmaan mahtuu kasapäin loistavaa musiikkia. Sen takia käy välillä niin, että joku riiviö, tai jättiläinen pääsee nukahtamaan hetkeksi tai toiseksikin, vain herätäkseen uudelleen yksittäisen musiikkidiggarin tajuntaan Green Dayn eilen osoittamalla tavalla.
Lieköhän minä saan koskaan sitä dj-vieraslistaa valmiiksi. Ja vaikka saisinkin, niin seuraavana päivänä lista olisi erilaisessa muodossa. Headlongin lisäksi listalta taitaa kuitenkin löytyä eilisen innoittamana Green Dayn Brainstew, jonka rumpukomppia muuten harjoittelin yläasteaikana paljon, enkä sitä vieläkään osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti