Etäkannattajalle suurin osa otteluista on vierasotteluita. Vaikka Tehtaan kentälle tullessani tunnen henkisesti olevani kotona - onhan stadion myös Hakan kotikenttä - niin fyysisesti ottelu on siitä huolimatta vierasottelu. Kotipihasta kun on matkaa Tehtiksen parkkipaikalle noin 103 kilometriä. Viime kaudella Hakan perässä tuli ajeltua autolla jokunen sata kilometriä vaille kymppitonni.
Siitä huolimatta, tai ehkä jopa sen takia, vierasottelut ovat minulle vähintään yhtä tärkeitä kuin Hakan kotiottelut Tehtiksellä. Kotimatseista odotetaan pallonhallintaa, näyttävää pelaamista, maalipaikkoja ja maaleja. Jokaista kotimatsia lähdetään voittamaan. Tottahan toki näin on myös vieraissa, ainakin voittamisen osalta, mutta vieraissa ollaan siitä huolimatta ryöstöretkellä. Vierasottelussa joukkue ja sen kannattajat ovat vieraalla maalla tekemässä tihutöitä. Katsomossa on parhaimmillaan tuhansia ihmisiä, joiden mielestä Sinä ja joukkueesi ette ansaitse ottelusta yhtään mitään. Silloin, jos joskus, on hienoa tunnustaa väriä, heiluttaa valkomustaa kaulahuivia ja laulaa kannustuslauluja omalle joukkueelle. Vierasotteluissa pääsee usein vaihtamaan myös kuulumisia paikallisten futisihmisten kanssa hyvässä hengessä ja samalla hankkimaan uusia tuttavuuksia.
Vierasotteluiden eteen joutuu näkemään vaivaa. Siinä missä kotimatseihin pääsee omasta ruokapöydästä työpäivän jälkeen, pitää vierasotteluihin tehdä työvuorojärjestelyjä jo hyvän aikaa ennen pelipäivää. Töistä pitää päästä ajoissa, tai olla jopa vapaalla. Pitää sopia kyydit ja aikataulut, koota porukka autoon tai bussiin ja matkustaa vieraspaikkakunnalle. Vierasottelun tärkeyttä lisää varmasti tieto siitä, että jos nyt siellä - sanotaan vaikka Pietarsaaressa - tulee käkeen, niin seuraavan kerran sitä ryöstöä voi yrittää vasta seuraavalla kaudella. Ja matkaa siitä huolimatta on hitusen päälle 400 kilometriä per suunta.
Vierasotteluissa omassa roolissaan on myös tuo matkustaminen ja tapoja on monia. Henkilöautolla yksin, tai pienessä porukassa. Julkisilla yksin tai porukalla. Vähän isommalla porukalla saatetaan tarvita jo tila-autoa ja jos kaikki menee kuin suunnitellaan, niin busseja pitää alkaa varaamaan jo hyvissä ajoin. Ja onhan sitä joskus tarvittu sitä junaakin... Oikeastaan kaikkea on kokeiltu ja kaikissa vaihtoehdoissa on oma hohtonsa. Yksi parhaista vierasmatkoista ikinä on ystäväni 1+8 hengen tila-autolla tehty Vaasa-vierailu syksyllä 2006. Porukka meinasi kuihtua lähtöaamuna jo kolmeen henkeen, mutta edestakainen suhailu Valkeakoskella tuotti tulosta ja reissuun päästiin seitsemän hengen kesken. Matsissa tuli Vepsulta pataan maalein 2-1 ja kotimatka tuntui pidemmältä kuin aikoihin, mutta siitä huolimatta reissu oli yksi parhaista koskaan.
Pari yksin tehtyä reissuakin nousee heti mieleen kaudelta 2008. Toukokuussa järjestelin itseni töistä pois yhdeltä iltapäivällä. Matsi alkoi Pietarsaaressa 18:30, joten viisi ja puoli tuntia oli aikaa taivaltaa tuo reipas 400 kilometriä. Tiukka aikataulu, mutta lähdin yrittämään. Tietöiden takia meno näytti jo epätoivoiselta ennen Jyväskylää, mutta Äänekoskelta eteenpäin 13-tiellä matka taittui joutuisasti ja pysäköin autoni Centralplanin parkkipaikalle 13 minuuttia ennen matsin alkua. Haka voitti matsin 4-0 ja kiireetön kotimatka pitkin Pohjanmaan kinttupolkuja tuntui paljon lyhyemmältä, vaikka kotona olinkin vasta aamuneljän jälkeen. Toinen loistoreissu samalta kaudelta oli syksyinen RoPS-vieraskeikka. Lähtijöitä ei lopulta muita ollut, joten reissasin yöjunalla Rovaniemelle, kävelin tutustumiskierroksen Rovaniemellä päivän aikana, kävin katsomassa matsin, jonka Haka voitti 1-2 ja matkustin yöjunalla takaisin Lahteen. Reissun jälkeen oloa kuvasi parhaiten sanonta väsynyt, mutta onnellinen. Erikseen täytyy toki mainita vielä Maarianhamina-vierailut, joista ei tunnelmaa, menoa ja melskettä ole puttunut koskaan.
Hienoja mahdollisuuksia vierasmatkailuun ovat myös Cup-ottelut alasarjajoukkueiden kotikentille. Viimeisimpänä parin kauden takainen LoPa-vierasottelu. Viime kaudellakin olisi ollut Kajaani tarjolla, mutta se jäi valitettavasti väliin aikatauluongelmien takia. Seuraava mahdollisuus bongata uusi stadion ja hienoa alasarjakulttuuria on toukokuun puolivälissä, kun Haka pelaa Suomen Cupia tammisaarelaista EIF:ää vastaan. Saapa vain nähdä, että päästääkö tuo tuloillaan oleva Kelmi minua reissuun.
Kotiottelut ovat tottavie hienoja tapahtumia, mutta pitkäaikaisena etäkannattajana voin ilolla sanoa, että jalkapallon parissa minä käyn erittäin mielelläni myös vieraissa. Ne ovat omanlaisiaan kohokohtia jokainen reissu. Hakan pelatessa seuraavan kerran vieraissa on tosin vuorossa minun Veikkausliigakauteni ainoa kotiottelu Lahden Hiihtostadionilla. Hienoja tapahtumia ovat nekin olleet vuosien saatossa.
torstai 29. huhtikuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Minun Klassikkoni
Mona Lisa, Kummisetä-trilogia, Piece of Mind, Hamlet, Neljä vuodenaikaa, Rikos ja rangaistus. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Mikä näitä sitten yhdistää? No, ainakin se, että kukin voidaan määritellä omalla alallaan klassikoksi.
Mitä klassikko ylipäätään edes tarkoittaa? Mikä tekee teoksesta tai jostain muusta klassikon? Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan klassikko on arvostettu ja esimerkillinen teos miltä tahansa taiteen tai tieteen alueelta. Yksinkertainen määritelmä ja jalkapalloromantikkona tuohon on helppo liittää myös jalkapallo, sillä taidetta se on sekin. Ja itseasiassa myös tiedettä, jos katsoo vaikkapa joidenkin valmentajien työskentelyä lajin parissa.
Yhtä hyvin tuohon määritelmään voisi lisätä urheilun sinällään. Jalkapallossa on kautta maailman sivun pelattu otteluita, joista on vuosien saatossa kehittynyt klassikoita. Otteluita, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta - niissä on kyse jostain paljon suuremmasta. Klassikkoa ei saa hävitä missään olosuhteissa, se on ottelu, jonka voittamalla voi pelastaa jopa huonosti sujuneen kauden.
Mikä sitten tekee yksittäisestä jalkapallo-ottelusta klassikon? Klassikko-status ei synny itsestään ja toisin kuin Wikipedian määritelmässä, tarvitsee jalkapallossa klassikko-status minun mielestäni myös aikaa. Se tarvitsee kahden seuran välille yhteistä kilpailuhistoriaa samassa sarjassa, samoista sijoituksista, tai saman alueen herruudesta. Klassikko-status tarvitsee syntyäkseen kipeitä lopputuloksia, tiukkoja voittoja, mestaruusjuhlia, tappion karvasta kalkkia ja jopa tilapäisiä putoamisia alemmille sarjatasoille. Se tarvitsee jotain, mikä muodostaa seurojen välille suhteen joka on täynnä vihaa ja rakkautta, kunnioitusta ja halveksuntaa, ystävyyttä ja riitaa - vastakkainasettelua. Varmasti paras ja ainakin nykyaikana tunnetuin esimerkki on Espanjan kahden suurimman seuran, Barcelonan ja Real Madridin välillä pelattava El Clásico.
Mikä sitten tekee klassikosta Klassikon? Siis omalla alallaan esimerkillisestä ja arvostetusta teoksesta sellaisen, että sen voi kirjoitta isolla alkukirjaimella koska ja missä tahansa, välittämättä kielioppisäännöistä. Minun kohdallani se on ainakin omakohtainen kokemus ja se, että elää itse mukana siinä Klassikossa. Minä olen osa Klassikkoa ja Klassikko on osa minua. Ensi maanantaina se on jälleen vuorossa, Hakan ja HJK:n välinen kohtaaminen Veikkausliigassa.
Kuten ensimmäisessä blogi-kirjoituksessani kerroin, tämä minulle ainoa oikea Klassikko juontaa juurensa sekä seurojen historiaan, että ennen kaikkea omaan lapsuuteni, jossa kaverikolmikkomme sisällä oli sattumalta sama vastakkainasettelu ja vieläpä sopivasti niinpäin, että piskuisen tehdaskaupungin seuran puolella olin minä yksin ja suuren ja mahtavan pääkaupungin seuran puolella kaksi parasta kaveriani. Ala-asteikäisestä lähtien Helsingin Jalkapalloklubi on siis ollut se rakkain vihollinen jalkapalloilevassa maailmassa. Seura jota kunnioitan kaikin puolin todella paljon - tasan niin kauan, kun Klubi pysyy Hakan takana sarjataulukossa. Klubille toivon kaikkea hyvää, mutta en menestystä. Tai ainakaan parempaa menestystä kuin Hakalle.
Vuosien varrella tämä ottelupari on tarjonnut lukemattomia elämyksiä, jotka eivät unohdu koskaan. Hakan mestaruus 1995 - ensimmäinen elinaikanani, jolloin sain vihdoin vuoroni juhlia menestystä kavereideni nenän edessä. Nöyryyttävä putoaminen divariin syksyllä 1996 ja seuraava kausi ilman Klubia, lohtuna kuitenkin Cup-mestaruus syksyllä 1997. Veikkausliigan kolme perättäistä mestaruutta 1998-2000, joista keskimmäinen tuli mitä maukkaimmalla tavalla. Mestaruus ratkesi vasta viimeisellä kierroksella lähes 6500 katsojan edessä Tehtiksellä - kuinkas muutenkaan kuin Klubia vastaan. 1-0 voittomaalin tehneellä Martin Reyndersillä on ollut ikuinen paikka sydämessäni tuon matsin jälkeen. Ja vaikka mestaruutta ei kaudella 2001 enää tullutkaan ja Klubikin oli sarjataulukossakin parempi, on tuon kauden lopetus siitä huolimatta yksi herkullisimmista. Klubille riittäisi voitto mestaruuteen, TamU tarvitsee Hakan apua ja voiton omasta ottelustaan. Haka niistää 1-1 tasapelillä pisteen Klubilta Finskillä ja TamU voittaa samalla FC Jazzin kotonaan. TamU on Veikkausliigan mestari pisteen erolla Klubiin ja Haka on mitä maukkaimmassa kiusaajan roolissa.
Veikkausliigan mestarit 2004
Yksi suomalaisen jalkapallon suurimmista klassikoista, ehkä jopa se suurin, on myös minun Klassikkoni. Seuraavan Klassikon alkuun on alle 72 tuntia ja olo on jännittyneen odottava. Vakuuttavasti 0-5 -voitolla kauden aloittanut Klubi on ennakkosuosikki, mutta Klassikoissa ei menneita katsella, eikä sarjataulukkoon kannata tuijottaa. Tärkeintä on vain ja ainoastaan se yksi hetki, se yksi ottelu ja sen voittaminen. Sen jälkeen voidaan taas palata tilastojen, spekulaation ja kultaisten muistojen pariin. Maanantai-illan tuloksesta huolimatta - tai siitä johtuen - yksi asia on kuitenkin varma. 72 tunnin päästä minun kurkustani ei ääntä lähde.
Helsingin Jalkapalloklubi - Valkeakosken Haka Finnair Stadiumilla 26.04.2010, klo 20:30. Ottelu tulee suorana myös UrhoTV:n välityksellä 20:15 alkaen.
Mitä klassikko ylipäätään edes tarkoittaa? Mikä tekee teoksesta tai jostain muusta klassikon? Aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan klassikko on arvostettu ja esimerkillinen teos miltä tahansa taiteen tai tieteen alueelta. Yksinkertainen määritelmä ja jalkapalloromantikkona tuohon on helppo liittää myös jalkapallo, sillä taidetta se on sekin. Ja itseasiassa myös tiedettä, jos katsoo vaikkapa joidenkin valmentajien työskentelyä lajin parissa.
Yhtä hyvin tuohon määritelmään voisi lisätä urheilun sinällään. Jalkapallossa on kautta maailman sivun pelattu otteluita, joista on vuosien saatossa kehittynyt klassikoita. Otteluita, joissa ei ole kyse elämästä ja kuolemasta - niissä on kyse jostain paljon suuremmasta. Klassikkoa ei saa hävitä missään olosuhteissa, se on ottelu, jonka voittamalla voi pelastaa jopa huonosti sujuneen kauden.
Mikä sitten tekee yksittäisestä jalkapallo-ottelusta klassikon? Klassikko-status ei synny itsestään ja toisin kuin Wikipedian määritelmässä, tarvitsee jalkapallossa klassikko-status minun mielestäni myös aikaa. Se tarvitsee kahden seuran välille yhteistä kilpailuhistoriaa samassa sarjassa, samoista sijoituksista, tai saman alueen herruudesta. Klassikko-status tarvitsee syntyäkseen kipeitä lopputuloksia, tiukkoja voittoja, mestaruusjuhlia, tappion karvasta kalkkia ja jopa tilapäisiä putoamisia alemmille sarjatasoille. Se tarvitsee jotain, mikä muodostaa seurojen välille suhteen joka on täynnä vihaa ja rakkautta, kunnioitusta ja halveksuntaa, ystävyyttä ja riitaa - vastakkainasettelua. Varmasti paras ja ainakin nykyaikana tunnetuin esimerkki on Espanjan kahden suurimman seuran, Barcelonan ja Real Madridin välillä pelattava El Clásico.
Mikä sitten tekee klassikosta Klassikon? Siis omalla alallaan esimerkillisestä ja arvostetusta teoksesta sellaisen, että sen voi kirjoitta isolla alkukirjaimella koska ja missä tahansa, välittämättä kielioppisäännöistä. Minun kohdallani se on ainakin omakohtainen kokemus ja se, että elää itse mukana siinä Klassikossa. Minä olen osa Klassikkoa ja Klassikko on osa minua. Ensi maanantaina se on jälleen vuorossa, Hakan ja HJK:n välinen kohtaaminen Veikkausliigassa.
Kuten ensimmäisessä blogi-kirjoituksessani kerroin, tämä minulle ainoa oikea Klassikko juontaa juurensa sekä seurojen historiaan, että ennen kaikkea omaan lapsuuteni, jossa kaverikolmikkomme sisällä oli sattumalta sama vastakkainasettelu ja vieläpä sopivasti niinpäin, että piskuisen tehdaskaupungin seuran puolella olin minä yksin ja suuren ja mahtavan pääkaupungin seuran puolella kaksi parasta kaveriani. Ala-asteikäisestä lähtien Helsingin Jalkapalloklubi on siis ollut se rakkain vihollinen jalkapalloilevassa maailmassa. Seura jota kunnioitan kaikin puolin todella paljon - tasan niin kauan, kun Klubi pysyy Hakan takana sarjataulukossa. Klubille toivon kaikkea hyvää, mutta en menestystä. Tai ainakaan parempaa menestystä kuin Hakalle.
Vuosien varrella tämä ottelupari on tarjonnut lukemattomia elämyksiä, jotka eivät unohdu koskaan. Hakan mestaruus 1995 - ensimmäinen elinaikanani, jolloin sain vihdoin vuoroni juhlia menestystä kavereideni nenän edessä. Nöyryyttävä putoaminen divariin syksyllä 1996 ja seuraava kausi ilman Klubia, lohtuna kuitenkin Cup-mestaruus syksyllä 1997. Veikkausliigan kolme perättäistä mestaruutta 1998-2000, joista keskimmäinen tuli mitä maukkaimmalla tavalla. Mestaruus ratkesi vasta viimeisellä kierroksella lähes 6500 katsojan edessä Tehtiksellä - kuinkas muutenkaan kuin Klubia vastaan. 1-0 voittomaalin tehneellä Martin Reyndersillä on ollut ikuinen paikka sydämessäni tuon matsin jälkeen. Ja vaikka mestaruutta ei kaudella 2001 enää tullutkaan ja Klubikin oli sarjataulukossakin parempi, on tuon kauden lopetus siitä huolimatta yksi herkullisimmista. Klubille riittäisi voitto mestaruuteen, TamU tarvitsee Hakan apua ja voiton omasta ottelustaan. Haka niistää 1-1 tasapelillä pisteen Klubilta Finskillä ja TamU voittaa samalla FC Jazzin kotonaan. TamU on Veikkausliigan mestari pisteen erolla Klubiin ja Haka on mitä maukkaimmassa kiusaajan roolissa.
Veikkausliigan mestarit 2004
Yksi suomalaisen jalkapallon suurimmista klassikoista, ehkä jopa se suurin, on myös minun Klassikkoni. Seuraavan Klassikon alkuun on alle 72 tuntia ja olo on jännittyneen odottava. Vakuuttavasti 0-5 -voitolla kauden aloittanut Klubi on ennakkosuosikki, mutta Klassikoissa ei menneita katsella, eikä sarjataulukkoon kannata tuijottaa. Tärkeintä on vain ja ainoastaan se yksi hetki, se yksi ottelu ja sen voittaminen. Sen jälkeen voidaan taas palata tilastojen, spekulaation ja kultaisten muistojen pariin. Maanantai-illan tuloksesta huolimatta - tai siitä johtuen - yksi asia on kuitenkin varma. 72 tunnin päästä minun kurkustani ei ääntä lähde.
Helsingin Jalkapalloklubi - Valkeakosken Haka Finnair Stadiumilla 26.04.2010, klo 20:30. Ottelu tulee suorana myös UrhoTV:n välityksellä 20:15 alkaen.
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Cup-huumaa
Suomen Cupin historian menestynein seura aloittaa taipaleensa tämän vuoden Suomen Cupissa huomenna, kun vastaan asettuu Ykkösen FC Hämeenlinna. 12 Suomen Cupin mestaruutta voittanut Haka lähtee Parolassa klo. 17:00 alkavaan otteluun ennakkosuosikkina, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun altavastaaja järjestää yllätyksen cupissa.
Kun on syntynyt paikkakunnalla, jossa Suomen Cupia arvostetaan ehkä enemmän kuin missään muualla Suomessa, osaa lähes automaattisesti antaa kyseiselle kilpailulle sen ansaitseman arvon. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla ja Suomen Cup onkin harmillisen aliarvostettu kilpailu.
Vuonna 1955 ensimmäistä kertaa pelatun Suomen Cupin hienous piilee siinä, että se on tietyin reunaehdoin avoin kaikille Suomen Palloliiton sarjoissa pelaaville joukkueille. Monet alempien divisioonien pelaajat saavat kokea uransa huippuhetkiä päästessään pelaamaan Veikkausliigajoukkuetta vastaan, eikä se aina jää edes siihen yhteen kohtaamiseen. Yksi Cup-kilpailujen suola onkin aina ollut nämä alasarjajoukkueiden tuhkimotarinat, joita tasaisin väliajoin pääsee todistamaan. Monet Veikkausliigan ja Ykkösen joukkueet joutuvat tänäkin vuonna koville, kun joku alasarjajoukkue tulee näyttöhaluja uhkuen kotikentällään vastaan. Cupissahan alemman sarjan joukkue saa automaattisesti kotiedun siihen asti, kunnes Cupissa on jäljellä enää kahdeksan joukkuetta.
Olen ollut paikan päällä kaikissa Hakan Cup-finaaleissa elinaikanani, mutta yksi, etenkin koskilaiseen cup-huumaan, liittyvä asia on edelleen kokematta. Se on Cup-juna. Ihan tarkasti en Cup-junan syntyhistoriaa tiedä, mutta sellaisen tarinan olen kuullut, että Kotkasta oli aikanaan lähdössä useampi bussillinen kannattajia Cup-finaaliin, jolloin Valkeakoskella haluttiin pistää paremmaksi ja tilattiin kokonainen juna Valkeakosken asemalle. En tiedä kuinka suuri osa tarinasta on legendaa ja oman muistini harhaa, mutta joka tapauksessa jotain tuon suuntaista Cup-junan taustalla on. Parhaimmillaan Cup-juna on vienyt toista tuhatta koskilaista Olympiastadionille ja tekee sen varmasti seuraavallakin kerralla, kun Haka finaalissa pelaa. Cup-junasta on tullut muutenkin käsite tämän päivän jalkapallokeskusteluun, sillä useammissa yhteyksissä näkee joukkueiden Cup-taipaleita kuvattavan termillä cup-juna.
Kaikesta huolimatta Suomen Cup on jostain syystä aliarvostettu kilpailu Suomessa. Rahapalkinnon lisäksi Suomen Cupin voittaja kuittaa itselleen paikan seuraavan kauden Eurooppaliigan karsintoihin, mutta sekään ei saa arvostusta nousemaan, vaan aina välillä näkee niinkin käsittämättömiä ratkaisuja, että osa Ykkösen ja Veikkausliigan seuroista jättää Cupiin osallistumisen kokonaan väliin. Jotain Cupille olisi siis tehtävä ja ehkä ensimmäiset askeleet olisivat finaalin pelipaikan kierrättäminen, esimerkiksi jomman kumman finalistin kotistadionille ja osallistumispakko kolmelle ylimmälle sarjatasolle. Siinä voisi olla ensimmäiset askeleet kohti Suomen Cupin parempaa arvostusta.
Hakassa, jos jossain, tiedetään siis se, että Cup-matseissa sattuu ja tapahtuu yllätyksiä tämän tästä, eivätkä koskilaiset varmasti lähde huomiseen otteluun takki auki. Cup-menestys kiinnostaa, sillä kuten todettua, niin Valkeakoskella Suomen Cup on arvostetumpi kuin ehkä missään muualla Suomessa. Jotkut rotaatiopelaajat saattavat saada näyttöpaikan huomenna, mutta uskon, että suurimmaksi osaksi vastuu jakautuu parhaalle mahdolliselle kokoonpanolle. Harmittaa jo valmiiksi, että minä en itse pääse kuumesairaana paikan päälle, mutta toiveissa on, että futisforum²:n otteluseurantaketjuun tulisi joltain käyttäjältä edes auttavaa liveseurantaa ottelusta.
Lopuksi haluaisin esittää haasteen jokaiselle tämän blogin lukijalle. Suomen Cupin finaali pelataan 25.9. Finnair Stadiumilla Helsingissä. Haastan jokaisen lukijan paikan päälle, riippumatta finaalissa pelaavista joukkueista. Minä lähden paikalle, mutta tuletko sinä?
Kun on syntynyt paikkakunnalla, jossa Suomen Cupia arvostetaan ehkä enemmän kuin missään muualla Suomessa, osaa lähes automaattisesti antaa kyseiselle kilpailulle sen ansaitseman arvon. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla ja Suomen Cup onkin harmillisen aliarvostettu kilpailu.
Vuonna 1955 ensimmäistä kertaa pelatun Suomen Cupin hienous piilee siinä, että se on tietyin reunaehdoin avoin kaikille Suomen Palloliiton sarjoissa pelaaville joukkueille. Monet alempien divisioonien pelaajat saavat kokea uransa huippuhetkiä päästessään pelaamaan Veikkausliigajoukkuetta vastaan, eikä se aina jää edes siihen yhteen kohtaamiseen. Yksi Cup-kilpailujen suola onkin aina ollut nämä alasarjajoukkueiden tuhkimotarinat, joita tasaisin väliajoin pääsee todistamaan. Monet Veikkausliigan ja Ykkösen joukkueet joutuvat tänäkin vuonna koville, kun joku alasarjajoukkue tulee näyttöhaluja uhkuen kotikentällään vastaan. Cupissahan alemman sarjan joukkue saa automaattisesti kotiedun siihen asti, kunnes Cupissa on jäljellä enää kahdeksan joukkuetta.
Olen ollut paikan päällä kaikissa Hakan Cup-finaaleissa elinaikanani, mutta yksi, etenkin koskilaiseen cup-huumaan, liittyvä asia on edelleen kokematta. Se on Cup-juna. Ihan tarkasti en Cup-junan syntyhistoriaa tiedä, mutta sellaisen tarinan olen kuullut, että Kotkasta oli aikanaan lähdössä useampi bussillinen kannattajia Cup-finaaliin, jolloin Valkeakoskella haluttiin pistää paremmaksi ja tilattiin kokonainen juna Valkeakosken asemalle. En tiedä kuinka suuri osa tarinasta on legendaa ja oman muistini harhaa, mutta joka tapauksessa jotain tuon suuntaista Cup-junan taustalla on. Parhaimmillaan Cup-juna on vienyt toista tuhatta koskilaista Olympiastadionille ja tekee sen varmasti seuraavallakin kerralla, kun Haka finaalissa pelaa. Cup-junasta on tullut muutenkin käsite tämän päivän jalkapallokeskusteluun, sillä useammissa yhteyksissä näkee joukkueiden Cup-taipaleita kuvattavan termillä cup-juna.
Kaikesta huolimatta Suomen Cup on jostain syystä aliarvostettu kilpailu Suomessa. Rahapalkinnon lisäksi Suomen Cupin voittaja kuittaa itselleen paikan seuraavan kauden Eurooppaliigan karsintoihin, mutta sekään ei saa arvostusta nousemaan, vaan aina välillä näkee niinkin käsittämättömiä ratkaisuja, että osa Ykkösen ja Veikkausliigan seuroista jättää Cupiin osallistumisen kokonaan väliin. Jotain Cupille olisi siis tehtävä ja ehkä ensimmäiset askeleet olisivat finaalin pelipaikan kierrättäminen, esimerkiksi jomman kumman finalistin kotistadionille ja osallistumispakko kolmelle ylimmälle sarjatasolle. Siinä voisi olla ensimmäiset askeleet kohti Suomen Cupin parempaa arvostusta.
Hakassa, jos jossain, tiedetään siis se, että Cup-matseissa sattuu ja tapahtuu yllätyksiä tämän tästä, eivätkä koskilaiset varmasti lähde huomiseen otteluun takki auki. Cup-menestys kiinnostaa, sillä kuten todettua, niin Valkeakoskella Suomen Cup on arvostetumpi kuin ehkä missään muualla Suomessa. Jotkut rotaatiopelaajat saattavat saada näyttöpaikan huomenna, mutta uskon, että suurimmaksi osaksi vastuu jakautuu parhaalle mahdolliselle kokoonpanolle. Harmittaa jo valmiiksi, että minä en itse pääse kuumesairaana paikan päälle, mutta toiveissa on, että futisforum²:n otteluseurantaketjuun tulisi joltain käyttäjältä edes auttavaa liveseurantaa ottelusta.
Lopuksi haluaisin esittää haasteen jokaiselle tämän blogin lukijalle. Suomen Cupin finaali pelataan 25.9. Finnair Stadiumilla Helsingissä. Haastan jokaisen lukijan paikan päälle, riippumatta finaalissa pelaavista joukkueista. Minä lähden paikalle, mutta tuletko sinä?
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Maalitonta viihdettä
Jospa tässä Inter - Barcelona matsin lomassa rustailisi joitakin aatoksia Hakan eilisestä avausmatsista tämän kauden Veikkausliigassa. (On muuten Barcelona ollut melko suvereeni tähän mennessä.)
Pitkä odotus tuli kuin tulikin lopulta päätökseensä eilen, kun jokusen sekunnin yli puoli seitsemän illalla erotuomari Tero Nieminen puhalsi Hakan ja TPS:n välisen Veikkausliigamatsin käyntiin. Tehtiksen vajaat 1500 katsojaa saivat alusta asti kuulla kilpalaulantaa päätykatsomosta, kun sekä Sissiryhmä, että Hakapeliitat pääsivät vihdoin irti kevätlaitumille. Oma huutokunto ei ollut vielä paras mahdollinen; ääni alkoi murtumaan seitsemän minuutin pelin jälkeen, kurkkukipu tuli seuraksi jossain puolen tunnin paikkeilla ja päänsärky toisella jaksolla. Onneksi päänsärky ei sentään johtunut itse pelistä.
Matsi lähti käyntiin varsin varovaisesti ja tunnustelevasti. (Wesley Sneijder tasoitti juuri UCL-matsin 1-1:een.) Harhasyöttöjä nähtiin puolin ja toisin, eikä kumpikaan ollut innokas ottamaan pelin hallintaa itselleen huonokuntoisella Tehtiksen nurmella. Hieman reippaan kymmenen minuutin pelin jälkeen Haka alkoi kuitenkin viemään peliä ja pallo pyöri useita pidempiä jaksoja TPS:n hyökkäyskolmanneksella samalla, kun TPS keskittyi nopeisiin vastahyökkäyksiin. Ja kun Haka ei merkittävän vaarallisia paikkoja saanut luotua, niin TPS:lle avautui parikin hyvää maalipaikkaa. Ensin Mika Ääritalo karkasi vasemmasta laidasta läpi, mutta ottelun ylivoimaisesti paras pelaaja, Janne Korhonen, pääsi peittämään vedon kulmaksi. Hetki tuon jälkeen Babatunde Wusu pääsi Toni Kuivaston huolimattoman pelaamisen jälkeen nokakkain Korhosen kanssa, mutta Janne veti jälleen pidemmän korren. Ensimmäisellä jaksolla ei maaleja nähty Hakan hallinnasta ja TPS:n hyvistä paikoista huolimatta.
Toiselle jaksolle TPS:kin sai ottelun juonesta kiinni ja oli ajoittain hyvinkin niskan päällä. TPS yritti pystypalloilla saada Babatunde Wusua ja Jonatan Johanssonia irti Hakan puolustuslinjasta, mutta toisella jaksolla Hakan linja piti jo hieman paremmin. Tosin pariin otteeseen Korhonen joutui edelleen venymään parhaansa. Todellisen gamesaverin Korhonen nappasi toisen jakson puolen välin jälkeen, kun Robert Milsom pääsi Hakan vitosen boksissa vetämään irtopalloon, mutta Korhonen ehti vielä siihenkin eteen ja sai vangittua pallon pienen pompottelun jälkeen. Jakson loppu mentiin melko vauhdikkaasti päästä päähän ja voittomaalin olisi voinut tehdä kumpi tahansa joukkueista. Vaan eipä tehnyt ja pisteet tasattiin maalittomalla tasapelillä.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että Hakan hallinnasta huolimatta TPS oli se, joka maalipaikkojen valossa oli lähempänä voittoa. Joka tapauksessa melko hapuilevan talvikauden jälkeen oli näkemääni Haka-esitykseen tyytyväinen. Keskikenttä pelasi hyvän ottelun molempiin suuntiin, eivätkä pelaajien väliset etäisyydet kasvaneet liian suuriksi. Puolustuskin pelasi laitoja myöden isossa kuvassa hyvän ottelun, sillä TPS:n paikat rakentuivat suurimmaksi osaksi puolustuksen henkilökohtaisista virheistä.
Hyökkäyskolmannes oli Hakan pelaamisesta vaisuin, eikä TPS:n boksissa tapahtunut koko ottelussa oikeastaan mitään huiman vaarallista. Ensi viikon maanantaina vastaan asettuu vielä TPS:aakin kovempi nippu, eli HJK suomifutiksen todellisessa Klassikko-ottelussa, johon näin kannattajana voi TPS-pelin jälkeen läheteä rauhallisin mielin haastamaan rakkaita vihollisia. Tuosta matsista ja Klassikoista yleensä tulossa lisää juttua myöhemmin tällä viikolla.
Nyt takaisin UCL:n pariin, matsi on edelleen 1-1 ja paljon tasaisempi kuin tekstiä aloitellessani.
Pitkä odotus tuli kuin tulikin lopulta päätökseensä eilen, kun jokusen sekunnin yli puoli seitsemän illalla erotuomari Tero Nieminen puhalsi Hakan ja TPS:n välisen Veikkausliigamatsin käyntiin. Tehtiksen vajaat 1500 katsojaa saivat alusta asti kuulla kilpalaulantaa päätykatsomosta, kun sekä Sissiryhmä, että Hakapeliitat pääsivät vihdoin irti kevätlaitumille. Oma huutokunto ei ollut vielä paras mahdollinen; ääni alkoi murtumaan seitsemän minuutin pelin jälkeen, kurkkukipu tuli seuraksi jossain puolen tunnin paikkeilla ja päänsärky toisella jaksolla. Onneksi päänsärky ei sentään johtunut itse pelistä.
Matsi lähti käyntiin varsin varovaisesti ja tunnustelevasti. (Wesley Sneijder tasoitti juuri UCL-matsin 1-1:een.) Harhasyöttöjä nähtiin puolin ja toisin, eikä kumpikaan ollut innokas ottamaan pelin hallintaa itselleen huonokuntoisella Tehtiksen nurmella. Hieman reippaan kymmenen minuutin pelin jälkeen Haka alkoi kuitenkin viemään peliä ja pallo pyöri useita pidempiä jaksoja TPS:n hyökkäyskolmanneksella samalla, kun TPS keskittyi nopeisiin vastahyökkäyksiin. Ja kun Haka ei merkittävän vaarallisia paikkoja saanut luotua, niin TPS:lle avautui parikin hyvää maalipaikkaa. Ensin Mika Ääritalo karkasi vasemmasta laidasta läpi, mutta ottelun ylivoimaisesti paras pelaaja, Janne Korhonen, pääsi peittämään vedon kulmaksi. Hetki tuon jälkeen Babatunde Wusu pääsi Toni Kuivaston huolimattoman pelaamisen jälkeen nokakkain Korhosen kanssa, mutta Janne veti jälleen pidemmän korren. Ensimmäisellä jaksolla ei maaleja nähty Hakan hallinnasta ja TPS:n hyvistä paikoista huolimatta.
Toiselle jaksolle TPS:kin sai ottelun juonesta kiinni ja oli ajoittain hyvinkin niskan päällä. TPS yritti pystypalloilla saada Babatunde Wusua ja Jonatan Johanssonia irti Hakan puolustuslinjasta, mutta toisella jaksolla Hakan linja piti jo hieman paremmin. Tosin pariin otteeseen Korhonen joutui edelleen venymään parhaansa. Todellisen gamesaverin Korhonen nappasi toisen jakson puolen välin jälkeen, kun Robert Milsom pääsi Hakan vitosen boksissa vetämään irtopalloon, mutta Korhonen ehti vielä siihenkin eteen ja sai vangittua pallon pienen pompottelun jälkeen. Jakson loppu mentiin melko vauhdikkaasti päästä päähän ja voittomaalin olisi voinut tehdä kumpi tahansa joukkueista. Vaan eipä tehnyt ja pisteet tasattiin maalittomalla tasapelillä.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että Hakan hallinnasta huolimatta TPS oli se, joka maalipaikkojen valossa oli lähempänä voittoa. Joka tapauksessa melko hapuilevan talvikauden jälkeen oli näkemääni Haka-esitykseen tyytyväinen. Keskikenttä pelasi hyvän ottelun molempiin suuntiin, eivätkä pelaajien väliset etäisyydet kasvaneet liian suuriksi. Puolustuskin pelasi laitoja myöden isossa kuvassa hyvän ottelun, sillä TPS:n paikat rakentuivat suurimmaksi osaksi puolustuksen henkilökohtaisista virheistä.
Hyökkäyskolmannes oli Hakan pelaamisesta vaisuin, eikä TPS:n boksissa tapahtunut koko ottelussa oikeastaan mitään huiman vaarallista. Ensi viikon maanantaina vastaan asettuu vielä TPS:aakin kovempi nippu, eli HJK suomifutiksen todellisessa Klassikko-ottelussa, johon näin kannattajana voi TPS-pelin jälkeen läheteä rauhallisin mielin haastamaan rakkaita vihollisia. Tuosta matsista ja Klassikoista yleensä tulossa lisää juttua myöhemmin tällä viikolla.
Nyt takaisin UCL:n pariin, matsi on edelleen 1-1 ja paljon tasaisempi kuin tekstiä aloitellessani.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
Pelipäivän tunnelmia
Eikä minkä tahansa pelipäivän, vaan Hakan kauden ensimmäisen pelipäivän. Varoituksen sana heti tähän alkuun, että teksti saattaa sisältää sekavaa tajunnanvirtaa, josta ei ota tolkkua edes Ben Furman.
Tätä on odotettu viime lokakuusta asti. Itseasiassa minä olen odottanut vielä hieman pidempään, sillä Hakan pelatessa viime kauden päättänyttä kotiottelua MyPaa vastaan, olin Helsingissä juhlimassa hyvän ystäväni (HJK:n kannattaja muuten) polttareita. Jonkinlaista ironiaa tuohon kai lisäsi sekin, että samana päivänä HJK varmisti Veikkausliigan mestaruuden kotiottelussa Jaroa vastaan ja minä olin Helsingissä, en Valkeakoskella.
No, oli miten hyvänsä niin edessä oli pitkä syksy, pitkä talvi ja hetki kevättäkin, ennen kuin tämä päivä koitti. Talvella odottelua toki helpotti Liigacup- ja harjoitusottelut, joita pääsi katsomaan. Toisaalta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä, joten nuo talven ottelut olivat myös omiaan lisäämään sitä odotusta, sitä kiimaa.
Kauden aloittaminen tämän vuoden tapaan on oikeastaan optimaalinen. Avauskierros on rikottu neljälle eri päivälle, joista Haka pelaa viimeisenä. Kaudenaloituksen tunnelmaan on siis päässyt jo virittäytymään muutaman muun ottelun voimin, kuten edellisistä blogikirjoituksista on saattanut huomata. Tänään on vuorossa kuitenkin se avauskierroksen herkkupala, eli Hakan ja TPS:n välinen koitos Suomen kauneimmalla jalkapallostadionilla, Tehtaan kentällä.
Eilen kun tulin työpaikan futsal-vuorolta kotiin, niin ajatukset olivat jo vuorokauden päässä. Enää ei ollut yhtään Veikkausliigaottelua jäljellä ennen Hakan ottelua. Enää ei ollut kuin odotus. Unta oli vaikea saada, olo oli tottavie kuin 15 vuotta aiemmin jouluaaton aattona. Lopulta nukkumattikin löysi tiensä meidän makuuhuoneeseen ja muutaman tunnin unien jälkeen pääsi heräämään pelipäivän aamuun. Ajatukset olivat edelleen illassa, eivät päivän työvuorossa. Suihkuun, hieman aamiaista ja tietokoneelle tarkastamaan, että kuinka kiivaana keskustelu käy futisforum²:n otteluseurantaketjussa.
Täällä töissä aika on kulkenut kuin rautapunnukset jaloissa. Kello ei tunne etenevän lainkaan kohti puolta neljää. Ajatukset ovat edelleen illan pelissä ja töihin on vaikea keskittyä. Onneksi päivän työt ovat jo suurimmalta osin tehty, joten nyt voi huoletta keskittyä odottamiseen ja tunnelman nostattamiseen muun muassa siellä ff²:n otteluseurannassa. Kun kello vihdoin lyö puoli neljä, hyppään autoon, lyön rokin soimaan ja ajelen tuon hieman yli 100 km pätkän Valkeakoskelle. Se ei ole matka eikä mikään tämän odotuksen jälkeen. Koskissa lunastan itselleni kausikortin ja painun muiden Hakapeliittojen kanssa virittelemään äänijänteitäni paikoista kodin jälkeen pyhimpään: Tehtaan kentän päätyyn ja N-katsomoon. Ei siis puutu enää kuin pelaajat, tuomarit ja pallo. Matsi on valmis alkamaan.
Itse matsilta en oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odotan ihan kaikkea. Sen tiedän, että pitkä odotus päättyy ja kausi saadaan Valkomustienkin osalta käyntiin, mutta itse pelin kulkua on vaikeampi ennustaa kuin aikoihin. Talven aikana uudistunut Haka on keltanokkaisen päävalmentajan, Sami Ristilän, johdolla lähes täydellinen kysymysmerkki. Haka on joukkue, jolta voi odottaa oikeastaan ihan mitä tahansa sekä illan pelistä, että koko alkavalta kaudelta.
Talvikauden loppu lupaili pelillisesti jo hieman parempaa ja Hakan takiikaksi muodostunut 4-4-2 -timantti tuntuu pääosin toimivalta. Ainoastaan laitapuolustus on ollut suuri kysymysmerkki myös talven uudistusten jälkeen. Vastaan asettuu kuitenkin ehkäpä HJK:n jälkeen liigan vaarallisin laiturikalusto, kun TPS:lta löytyy laidoille Jonatan Johansson, Mika Ääritalo ja Mikko Manninen, joten Hakan laitapuolustuksella voi olla tänään kiireisempi ilta kuin kertaakaan aiemmin tällä kaudella. Hakan keskikenttä on puolestaan toiminut hyvin ja siihen Hakan kannattaakin TPS:aa vastaan ehkä iskeä, sillä vaihtuvuus on TPS:n keskikentällä ollu kova ja Wayne Brownin sekä Kasper Hämäläisen menetykset tuntuvat varmasti.
Tehtaan kenttä ei ole talven jäljiltä vielä missään priimakunnossa, joten silmiä hivelevää lyhytsyöttöpeliä ei välttämättä nähdä, mutta hyökkäävää peliä sen sijaan kyllä. Molemmat valmentajat, niin Hakan Sami Ristilä kuin TPS:n vielä Ristilääkin kokemattomampi Marko Rajamäki vannovat nimittäin hyökkäävän jalkapallon eteen. Siitä huolimatta, että ottelun kulun ennustaminen on vaikeaa, on jotain tietysti veikattava. Maaleja illalla nähdään ja Haka tekee luonnollisesti yhden enemmän:
Haka - TPS 3-2 (1-1)
Gela 33'
Ääritalo 39'
Wusu 60'
Nam 67'
Hynynen 83'
Xhevdet Gela iskee siis liigadebyytissään heti maalin. Jos et jostain kumman syystä pääse Tehtaan kentälle tänään illansuussa, niin hankkiudu ihmeessä Canal+ Sportin ääreen, koska ottelu näytetään suorana myös sieltä klo. 18:30 alkaen. Ennakkolähetys alkaa tietty hieman aiemmin.
Tuon avulla on hyvä virittäytyä tunnelmaan.
Tätä on odotettu viime lokakuusta asti. Itseasiassa minä olen odottanut vielä hieman pidempään, sillä Hakan pelatessa viime kauden päättänyttä kotiottelua MyPaa vastaan, olin Helsingissä juhlimassa hyvän ystäväni (HJK:n kannattaja muuten) polttareita. Jonkinlaista ironiaa tuohon kai lisäsi sekin, että samana päivänä HJK varmisti Veikkausliigan mestaruuden kotiottelussa Jaroa vastaan ja minä olin Helsingissä, en Valkeakoskella.
No, oli miten hyvänsä niin edessä oli pitkä syksy, pitkä talvi ja hetki kevättäkin, ennen kuin tämä päivä koitti. Talvella odottelua toki helpotti Liigacup- ja harjoitusottelut, joita pääsi katsomaan. Toisaalta nälkä tunnetusti kasvaa syödessä, joten nuo talven ottelut olivat myös omiaan lisäämään sitä odotusta, sitä kiimaa.
Kauden aloittaminen tämän vuoden tapaan on oikeastaan optimaalinen. Avauskierros on rikottu neljälle eri päivälle, joista Haka pelaa viimeisenä. Kaudenaloituksen tunnelmaan on siis päässyt jo virittäytymään muutaman muun ottelun voimin, kuten edellisistä blogikirjoituksista on saattanut huomata. Tänään on vuorossa kuitenkin se avauskierroksen herkkupala, eli Hakan ja TPS:n välinen koitos Suomen kauneimmalla jalkapallostadionilla, Tehtaan kentällä.
Eilen kun tulin työpaikan futsal-vuorolta kotiin, niin ajatukset olivat jo vuorokauden päässä. Enää ei ollut yhtään Veikkausliigaottelua jäljellä ennen Hakan ottelua. Enää ei ollut kuin odotus. Unta oli vaikea saada, olo oli tottavie kuin 15 vuotta aiemmin jouluaaton aattona. Lopulta nukkumattikin löysi tiensä meidän makuuhuoneeseen ja muutaman tunnin unien jälkeen pääsi heräämään pelipäivän aamuun. Ajatukset olivat edelleen illassa, eivät päivän työvuorossa. Suihkuun, hieman aamiaista ja tietokoneelle tarkastamaan, että kuinka kiivaana keskustelu käy futisforum²:n otteluseurantaketjussa.
Täällä töissä aika on kulkenut kuin rautapunnukset jaloissa. Kello ei tunne etenevän lainkaan kohti puolta neljää. Ajatukset ovat edelleen illan pelissä ja töihin on vaikea keskittyä. Onneksi päivän työt ovat jo suurimmalta osin tehty, joten nyt voi huoletta keskittyä odottamiseen ja tunnelman nostattamiseen muun muassa siellä ff²:n otteluseurannassa. Kun kello vihdoin lyö puoli neljä, hyppään autoon, lyön rokin soimaan ja ajelen tuon hieman yli 100 km pätkän Valkeakoskelle. Se ei ole matka eikä mikään tämän odotuksen jälkeen. Koskissa lunastan itselleni kausikortin ja painun muiden Hakapeliittojen kanssa virittelemään äänijänteitäni paikoista kodin jälkeen pyhimpään: Tehtaan kentän päätyyn ja N-katsomoon. Ei siis puutu enää kuin pelaajat, tuomarit ja pallo. Matsi on valmis alkamaan.
Itse matsilta en oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odotan ihan kaikkea. Sen tiedän, että pitkä odotus päättyy ja kausi saadaan Valkomustienkin osalta käyntiin, mutta itse pelin kulkua on vaikeampi ennustaa kuin aikoihin. Talven aikana uudistunut Haka on keltanokkaisen päävalmentajan, Sami Ristilän, johdolla lähes täydellinen kysymysmerkki. Haka on joukkue, jolta voi odottaa oikeastaan ihan mitä tahansa sekä illan pelistä, että koko alkavalta kaudelta.
Talvikauden loppu lupaili pelillisesti jo hieman parempaa ja Hakan takiikaksi muodostunut 4-4-2 -timantti tuntuu pääosin toimivalta. Ainoastaan laitapuolustus on ollut suuri kysymysmerkki myös talven uudistusten jälkeen. Vastaan asettuu kuitenkin ehkäpä HJK:n jälkeen liigan vaarallisin laiturikalusto, kun TPS:lta löytyy laidoille Jonatan Johansson, Mika Ääritalo ja Mikko Manninen, joten Hakan laitapuolustuksella voi olla tänään kiireisempi ilta kuin kertaakaan aiemmin tällä kaudella. Hakan keskikenttä on puolestaan toiminut hyvin ja siihen Hakan kannattaakin TPS:aa vastaan ehkä iskeä, sillä vaihtuvuus on TPS:n keskikentällä ollu kova ja Wayne Brownin sekä Kasper Hämäläisen menetykset tuntuvat varmasti.
Tehtaan kenttä ei ole talven jäljiltä vielä missään priimakunnossa, joten silmiä hivelevää lyhytsyöttöpeliä ei välttämättä nähdä, mutta hyökkäävää peliä sen sijaan kyllä. Molemmat valmentajat, niin Hakan Sami Ristilä kuin TPS:n vielä Ristilääkin kokemattomampi Marko Rajamäki vannovat nimittäin hyökkäävän jalkapallon eteen. Siitä huolimatta, että ottelun kulun ennustaminen on vaikeaa, on jotain tietysti veikattava. Maaleja illalla nähdään ja Haka tekee luonnollisesti yhden enemmän:
Haka - TPS 3-2 (1-1)
Gela 33'
Ääritalo 39'
Wusu 60'
Nam 67'
Hynynen 83'
Xhevdet Gela iskee siis liigadebyytissään heti maalin. Jos et jostain kumman syystä pääse Tehtaan kentälle tänään illansuussa, niin hankkiudu ihmeessä Canal+ Sportin ääreen, koska ottelu näytetään suorana myös sieltä klo. 18:30 alkaen. Ennakkolähetys alkaa tietty hieman aiemmin.
Tuon avulla on hyvä virittäytyä tunnelmaan.
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Tuhansien tarinoiden maa
Tiesittekö, että Leskisen Viljo veti aikanaan rankin kulmalipulle? Ai ette tienneet? No, ei se mitään. En minäkään tiennyt ennen viime perjantaita.
Kuopion Palloseuran ja Helsingin Jalkapalloklubin perjantainen Veikkausliigan avausottelu ratkesi jo harmillisen aikaisessa vaiheessa, kun HJK teki kahdesta ensimmäisestä kunnollisesta hyökkäyksestään kolme maalia, eikä KuPS tuosta enää toipunut. Ottelu toki kiinnosti senkin jälkeen, mutta asetelma oli muuttunut niin paljon, että päätin toisen puoliajan aikana hieman syventää kulttuurielämystäni.
Taukomakkaran mutustettuani kiipesin takaisin keskuskentän pääkatsomoon, mutta en valinnut paikkaani ainoastaan sen mukaan, että missä oli tyhjää ja mistä näki hyvin kentälle. Kriteerinä oli myös se, että istumapaikkani lähellä olisi muutamia vanhempia, sanotaanko +60-vuotaita herrasmiehiä. Ja sellainen paikkahan sieltä katsomon yläreunasta löytyi. Minun onnekseni ympärilleni pakkautui toisen puoliajan alettua vielä kourallinen lisää näitä kovvoo savvoo viäntäviä herroja.
Suomalaiset osaavat harvoin olla ylpeitä siitä, mitä meillä on. Niin jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissakin. Eikä siinä tietysti mitään väärää ole, että pyritään samalle tasolle niiden kanssa, jotka ovat meitä edellä, mutta samalla pitäisi osata arvostaa sitä, mitä meillä jo on. Jos on tottunut katsomaan televisiosta Barcelonan, Manchester Unitedin, Bayern Münchenin ja Juventuksen pelejä, niin suomalaiset katsomot saattavat toden totta näyttää ankeilta. Noista katselukokemuksista kumpuaa joskus myös raivostuttava väittämä: Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria.
Eihän niistä muutamasta tuhannesta ihmisestä lähde samanlaista ääntä kuin yli kymmenkertaisesta määrästä jossain Old Traffordilla, eikä ne tifot välttämättä ole yhtä näyttäviä kuin edellämainittujen seurojen kotistadioneilla. Kaikesta huolimatta Suomessa on kuitenkin pelattu jalkapalloa jo hyvän matkaa yli sata vuotta ja sinä aikana Suomeen on kehittynyt myös oma jalkapallokulttuurinsa. Stadioneilta löytyy pokaaleja, löytyy kuvia vanhoista otteluista ja voitonjuhlista. Stadioneilla on makkarakojut ja oluenmyyntipisteet. Ja löytyypä sieltä katsomoista tätänykyä jo voimakkaasti kasvavia kannattajaryhmiäkin, jotka hitaasti, mutta varmasti kurovat eroa umpeen näiden Euroopan suurseurojen kannattajakatsomoihin.
Jotain olennaista jäi edellisessä kappaleessa kuitenkin mainitsematta. Ne ovat ne tarinat. Tarinat, joita liittyy ihan kaikkeen mitä stadioneilta löytyy. Tarinat, joita nuo vanhat herrasmiehet kertovat makkarajonossa, katsomossa, torikahvilassa tai ihan missä tahansa. Ne ovat tarinoita, jotka kietovat koko suomalaisen jalkapalloperheen yhteen. Ne ovat tarinoita, joista löytyy kaikille jotakin ja joita jokaisen tulee vaalia kuin kalleinta perintöaarrettaan. Ne ovat tarinoita suomalaisesta jalkapallokulttuurista.
Seuraavan kerran, kun menet suomalaiseen jalkapallotapahtumaan, niin pidä silmät ja korvat auki ja koe suomalainen jalkapallokulttuuri parhaimmillaan. Yritä bongata tarina. Tarinoita löytyy jokaisen kaupungin jokaisesta jalkapallotapahtumasta, joten valinnavaraa löytyy. Minä olen kuullut parhaat tarinat pienemmillä paikkakunnilta, joista löytyy joku perinteikäs jalkapalloseura, kuten esimerkiksi Pietarsaaresta, Kotkasta, Valkeakoskelta, tai Myllykoskelta. Kuopio tekee isompana kaupunkina poikkeuksen omiin kokemuksiini, mutta kuten perjantai osoitti, niin Kuopio on jalkapallokulttuurin osalta yksi parhaista kaupungeista. Tarinoita riittää ja kaupan päälle ne kerrotaan aidolla ja oikealla, hämäläisen korvaan niin vekkulilla, savon murteella.
Niin ja se Leskisen Viljon rankki. Ei se kulmalipulle mennyt, vaan ihan sivurajalle asti, mikäli tarinan aloittaneen herran muisteloa korjanneeseen ikätoveriin on uskominen. Ja miksi ei olisi? Niinpä. Mikään tarina ei ole niin värikäs, etteivätkö muistot voisi kullata sitä vieläkin värikkäämmäksi.
P.S. Vaikka Valkeakoskeltakin löytyisi useampia herroja, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi erikseen tässä yhteydessä, ajattelin siitä huolimatta olla lopuksi hieman vieraskorea ja nostaa olemattoman hattuni päästä sekä onnitella tätä kautta KuPS - HJK -ottelun puoliajalla 70-vuotislahjansa pokannutta Erkki "Banzai-Eko" Laitista. Tuskinpa nämä onnittelut täältä perille menevät, mutta Eko on joka tapauksessa herra, joka erityismaininnan ansaitsee. Ekolla riittää tarinoita ja Ekosta riittää tarinoita - enemmän kuin on kuulijoita tai kertojia. Itsekin olen saanut kerran kunnian huastella Ekon kanssa hetken futisjuttuja ja voin kertoa, että Eko on niitä miehiä, joissa on enemmän jalkapallokulttuuria kuin yhdessäkään meidän pojankoltiaisten muodostamista kannattajaryhmistä. Eikä tämä kerro kannattajaryhmien huonoudesta, vaan Ekon ja kaltaistensa ylivertaisuudesta.
Kuopion Palloseuran ja Helsingin Jalkapalloklubin perjantainen Veikkausliigan avausottelu ratkesi jo harmillisen aikaisessa vaiheessa, kun HJK teki kahdesta ensimmäisestä kunnollisesta hyökkäyksestään kolme maalia, eikä KuPS tuosta enää toipunut. Ottelu toki kiinnosti senkin jälkeen, mutta asetelma oli muuttunut niin paljon, että päätin toisen puoliajan aikana hieman syventää kulttuurielämystäni.
Taukomakkaran mutustettuani kiipesin takaisin keskuskentän pääkatsomoon, mutta en valinnut paikkaani ainoastaan sen mukaan, että missä oli tyhjää ja mistä näki hyvin kentälle. Kriteerinä oli myös se, että istumapaikkani lähellä olisi muutamia vanhempia, sanotaanko +60-vuotaita herrasmiehiä. Ja sellainen paikkahan sieltä katsomon yläreunasta löytyi. Minun onnekseni ympärilleni pakkautui toisen puoliajan alettua vielä kourallinen lisää näitä kovvoo savvoo viäntäviä herroja.
Suomalaiset osaavat harvoin olla ylpeitä siitä, mitä meillä on. Niin jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissakin. Eikä siinä tietysti mitään väärää ole, että pyritään samalle tasolle niiden kanssa, jotka ovat meitä edellä, mutta samalla pitäisi osata arvostaa sitä, mitä meillä jo on. Jos on tottunut katsomaan televisiosta Barcelonan, Manchester Unitedin, Bayern Münchenin ja Juventuksen pelejä, niin suomalaiset katsomot saattavat toden totta näyttää ankeilta. Noista katselukokemuksista kumpuaa joskus myös raivostuttava väittämä: Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria.
Eihän niistä muutamasta tuhannesta ihmisestä lähde samanlaista ääntä kuin yli kymmenkertaisesta määrästä jossain Old Traffordilla, eikä ne tifot välttämättä ole yhtä näyttäviä kuin edellämainittujen seurojen kotistadioneilla. Kaikesta huolimatta Suomessa on kuitenkin pelattu jalkapalloa jo hyvän matkaa yli sata vuotta ja sinä aikana Suomeen on kehittynyt myös oma jalkapallokulttuurinsa. Stadioneilta löytyy pokaaleja, löytyy kuvia vanhoista otteluista ja voitonjuhlista. Stadioneilla on makkarakojut ja oluenmyyntipisteet. Ja löytyypä sieltä katsomoista tätänykyä jo voimakkaasti kasvavia kannattajaryhmiäkin, jotka hitaasti, mutta varmasti kurovat eroa umpeen näiden Euroopan suurseurojen kannattajakatsomoihin.
Jotain olennaista jäi edellisessä kappaleessa kuitenkin mainitsematta. Ne ovat ne tarinat. Tarinat, joita liittyy ihan kaikkeen mitä stadioneilta löytyy. Tarinat, joita nuo vanhat herrasmiehet kertovat makkarajonossa, katsomossa, torikahvilassa tai ihan missä tahansa. Ne ovat tarinoita, jotka kietovat koko suomalaisen jalkapalloperheen yhteen. Ne ovat tarinoita, joista löytyy kaikille jotakin ja joita jokaisen tulee vaalia kuin kalleinta perintöaarrettaan. Ne ovat tarinoita suomalaisesta jalkapallokulttuurista.
Seuraavan kerran, kun menet suomalaiseen jalkapallotapahtumaan, niin pidä silmät ja korvat auki ja koe suomalainen jalkapallokulttuuri parhaimmillaan. Yritä bongata tarina. Tarinoita löytyy jokaisen kaupungin jokaisesta jalkapallotapahtumasta, joten valinnavaraa löytyy. Minä olen kuullut parhaat tarinat pienemmillä paikkakunnilta, joista löytyy joku perinteikäs jalkapalloseura, kuten esimerkiksi Pietarsaaresta, Kotkasta, Valkeakoskelta, tai Myllykoskelta. Kuopio tekee isompana kaupunkina poikkeuksen omiin kokemuksiini, mutta kuten perjantai osoitti, niin Kuopio on jalkapallokulttuurin osalta yksi parhaista kaupungeista. Tarinoita riittää ja kaupan päälle ne kerrotaan aidolla ja oikealla, hämäläisen korvaan niin vekkulilla, savon murteella.
Niin ja se Leskisen Viljon rankki. Ei se kulmalipulle mennyt, vaan ihan sivurajalle asti, mikäli tarinan aloittaneen herran muisteloa korjanneeseen ikätoveriin on uskominen. Ja miksi ei olisi? Niinpä. Mikään tarina ei ole niin värikäs, etteivätkö muistot voisi kullata sitä vieläkin värikkäämmäksi.
P.S. Vaikka Valkeakoskeltakin löytyisi useampia herroja, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi erikseen tässä yhteydessä, ajattelin siitä huolimatta olla lopuksi hieman vieraskorea ja nostaa olemattoman hattuni päästä sekä onnitella tätä kautta KuPS - HJK -ottelun puoliajalla 70-vuotislahjansa pokannutta Erkki "Banzai-Eko" Laitista. Tuskinpa nämä onnittelut täältä perille menevät, mutta Eko on joka tapauksessa herra, joka erityismaininnan ansaitsee. Ekolla riittää tarinoita ja Ekosta riittää tarinoita - enemmän kuin on kuulijoita tai kertojia. Itsekin olen saanut kerran kunnian huastella Ekon kanssa hetken futisjuttuja ja voin kertoa, että Eko on niitä miehiä, joissa on enemmän jalkapallokulttuuria kuin yhdessäkään meidän pojankoltiaisten muodostamista kannattajaryhmistä. Eikä tämä kerro kannattajaryhmien huonoudesta, vaan Ekon ja kaltaistensa ylivertaisuudesta.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Joulu on taas
Mikä saa miehen matkustamaan lähes 600 kilometriä yhden jalkapallo-ottelun takia? Sellaisen ottelun, jossa ei pelaa edes omaa suosikkijoukkuetta. Eilen näin pääsi käymään, kun hyppäsin hyvän ystäväni, kutsutaan häntä tässä vaikka Veikoksi, kyytiin ja kävin hänen kanssaan katsomassa Veikkausliigakauden avausottelun KuPS - HJK Kuopion Keskuskentällä. Tai no, itsekseni minä katsomossa istuin, Veikko kun ei ollut aivan yhtä puolueeton ja hän katsoi ottelun luonnollisesti KuPS:n kannattajakatsomosta käsin.
Kaivellaanpa vastausta tuohon ensimmäiseen lauseeseen menneisyydestä. Suunnilleen jokainen varmasti muistaa sen, kuinka pikkupoikina ja -tyttöinä odotettiin joulua. Jotkut odottivat seuraavaa joulua jo tapaninpäivänä ja toisille odotus konkretisoitui joulukuun alussa, kun sai alkaa avaamaan joulukalenterin luukkuja. Entäpä, jos joulu olisikin ollut Suomessa eri päivinä eri paikoissa? Entä jos joulua olisi päässyt viettämään 300 kilometrin päässä kotoa jo paria päivää omaa kotipaikkaa aiemmin ja siitä huolimatta joulu olisi edelleen juhlittavissa myös kotona paria päivää myöhemmin? Jos lähtö 300 kilometrin päähän joulun viettoon olisi ollut vain itsestä kiinni, kuten eilen, niin totta vie olisin pikkupoikana ottanut ilon irti mahdollisimman monta kertaa.
Näin kävi eilenkin. Edellinen Veikkausliigakausi päättyi viime vuoden lokakuun puolivälissä, josta asti nyt alkanutta kautta on odotettu. Lohtua tarjosi tietysti talvikausi harjoitusotteluineen ja liigacupeineen, mutta ne ovat vähän sama asia kuin joulukalenterin luukut ja pikkujoulut. Mukavia makupaloja odotellessa, mutta eivät itse joulun veroisia. Eilen se kotimaisen jalkapallokannattajan joulu sitten koitti ja näin Hakan kannattajana oli ensin vuorossa tuollainen ennakkojoulu Kuopiossa. Tänään on vuorossa toinen ennakkojoulu Lahdessa ja maanantaina sitten se kohokohta omalla paikkakunnalla, kun Haka ja TPS iskevät yhteen Tehtaan kentällä.
Omalta osaltani kannattamisessa ei siis ole kyse vain Valkeakosken Hakan kannattamisesta. Siinä samalla kannatan myös kotimaista jalkapalloa ja jalkapalloa ihan ylipäätään. Sanotaan, että yksikään pelaaja ei ole suurempi kuin hänen edustamansa jalkapalloseura. Yhtälailla voidaan sanoa, että yksikään jalkapalloseura ei ole suurempi kuin itse laji, eli jalkapallo. Toisinsanoen jalkapalloseuran intohimoinen rakastaminen ei ainakaan omassa valkomustassa maailmassani mene itse lajin ohitse. Siitä huolimatta se ei tee oman seuran kannattamisesta mitenkään vähäpätöisempää toimintaa, päinvastoin nämä asiat vahvistavat toisiaan ja toisaalta, jos mitään tiettyä seuraa ei löydy, niin jalkapalloon itsessään on helppo rakastua.
Olisihan tuo eilinenkin matsi tullut televisiosta UrhoTV:ltä, jonka muuten varta vasten avasin alkuviikosta käyttööni. Se on kuitenkin vain hätävarana, jos en satu pääsemään paikan päälle. Pelistä saa paljon enemmän irti paikan päällä ja kun sisäistää sen ajatuksen, että huonoa säätä ei ole olemassakaan, on vain vääriä varusteita, niin katsomoon voi lähteä myös vähän kylmemmällä tai sateisemmalla säällä. Jalkapallo on ehdottomasti parhaimmillaan paikan päällä ja seuraavassa blogitekstissä sivutaankin myös tuota aihetta - ainakin jossain määrin.
Kaivellaanpa vastausta tuohon ensimmäiseen lauseeseen menneisyydestä. Suunnilleen jokainen varmasti muistaa sen, kuinka pikkupoikina ja -tyttöinä odotettiin joulua. Jotkut odottivat seuraavaa joulua jo tapaninpäivänä ja toisille odotus konkretisoitui joulukuun alussa, kun sai alkaa avaamaan joulukalenterin luukkuja. Entäpä, jos joulu olisikin ollut Suomessa eri päivinä eri paikoissa? Entä jos joulua olisi päässyt viettämään 300 kilometrin päässä kotoa jo paria päivää omaa kotipaikkaa aiemmin ja siitä huolimatta joulu olisi edelleen juhlittavissa myös kotona paria päivää myöhemmin? Jos lähtö 300 kilometrin päähän joulun viettoon olisi ollut vain itsestä kiinni, kuten eilen, niin totta vie olisin pikkupoikana ottanut ilon irti mahdollisimman monta kertaa.
Näin kävi eilenkin. Edellinen Veikkausliigakausi päättyi viime vuoden lokakuun puolivälissä, josta asti nyt alkanutta kautta on odotettu. Lohtua tarjosi tietysti talvikausi harjoitusotteluineen ja liigacupeineen, mutta ne ovat vähän sama asia kuin joulukalenterin luukut ja pikkujoulut. Mukavia makupaloja odotellessa, mutta eivät itse joulun veroisia. Eilen se kotimaisen jalkapallokannattajan joulu sitten koitti ja näin Hakan kannattajana oli ensin vuorossa tuollainen ennakkojoulu Kuopiossa. Tänään on vuorossa toinen ennakkojoulu Lahdessa ja maanantaina sitten se kohokohta omalla paikkakunnalla, kun Haka ja TPS iskevät yhteen Tehtaan kentällä.
Omalta osaltani kannattamisessa ei siis ole kyse vain Valkeakosken Hakan kannattamisesta. Siinä samalla kannatan myös kotimaista jalkapalloa ja jalkapalloa ihan ylipäätään. Sanotaan, että yksikään pelaaja ei ole suurempi kuin hänen edustamansa jalkapalloseura. Yhtälailla voidaan sanoa, että yksikään jalkapalloseura ei ole suurempi kuin itse laji, eli jalkapallo. Toisinsanoen jalkapalloseuran intohimoinen rakastaminen ei ainakaan omassa valkomustassa maailmassani mene itse lajin ohitse. Siitä huolimatta se ei tee oman seuran kannattamisesta mitenkään vähäpätöisempää toimintaa, päinvastoin nämä asiat vahvistavat toisiaan ja toisaalta, jos mitään tiettyä seuraa ei löydy, niin jalkapalloon itsessään on helppo rakastua.
Olisihan tuo eilinenkin matsi tullut televisiosta UrhoTV:ltä, jonka muuten varta vasten avasin alkuviikosta käyttööni. Se on kuitenkin vain hätävarana, jos en satu pääsemään paikan päälle. Pelistä saa paljon enemmän irti paikan päällä ja kun sisäistää sen ajatuksen, että huonoa säätä ei ole olemassakaan, on vain vääriä varusteita, niin katsomoon voi lähteä myös vähän kylmemmällä tai sateisemmalla säällä. Jalkapallo on ehdottomasti parhaimmillaan paikan päällä ja seuraavassa blogitekstissä sivutaankin myös tuota aihetta - ainakin jossain määrin.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Mistä tässä kaikessa on kyse?
Jos luulit löytäväsi vastauksen otsikkoon, niin saatat joutua pettymään. En ehkä tiedä sitä itsekään, mutta yritän hahmotella jotain.
Säännöllisesti en ole lukenut koskaan yhtäkään blogia ja satunnaisestikin vain muutamia. Kovin kummoista kuvaa minulla ei siis bloggaamisesta ole. Perusperiaate on kaiketi kuitenkin se, että tänne turinoidaan jostakin aiheesta ja yleensä tietysti sellaisesta, joka kirjoittajaa sattuu tavalla tai toisella kiinnostamaan. Näin minunkin tapauksessani. Aihealueen valinta oli itsestäänselvä ja nyt kun sain tämän blogin avattua, niin on ehkä syytä kääntää katseet hieman vajaat 27 vuotta taaksepäin, erään pohjois-hämäläisen pikkukapungin aluesairaalaan, eli sinne mistä tämä kaikki sai alkunsa.
Pohjimmiltaanhan kyse on jalkapallosta. Tuosta Kuningaslajista, jonka seurakulttuuriin on aikojen saatossa kuulunut vahvasti se, että jonkin seuran kannattaminen kulkee suvussa. Niin sanotusti isältä pojalle. Minä olen tässä tapauksessa poikkeus, koska minulle tuo valkomusta ajatusmaailma on periytynyt pikemminkin äidin kautta ja äidin puolen suvusta, joka on äitini perheen osalta ollut valkeakoskelainen jostain 1950- ja 1960-lukujen taitteesta. Äitini seurasi nuoruudessaan tiiviisti Hakan otteita ja enoni edusti Hakan junioreita aina A-junioreihin saakka. Isäni ei varsinainen Hakan kannattaja ollut, mutta piirinsarjojen monivuotisena maalitykkinä jalkapalloihminen kuitenkin. Kun minä synnyin Valkeakosken aluesairaalassa toukokuussa 1983, oli valkomusta ajatusmaailma minussa siis jo valmiina. Ei sitä minulle pakkosyötetty, eikä minua siihen aivopesty, mutta se oli - tavalla tai toisella - osa minua. Ja siitä huolimatta, että olen tähän päivään mennessä asunut Valkeakoskella vain 13 päivää, olen erittäin ylpeä siellä sijaitsevista juuristani ja tunnen suurta ylpeyttä joka kerta, kun Koskissa vierailen, tai siitä muille puhun.
Vaikka isäni ja isoisäni mukana olenkin tarinoiden mukaan Tehtaan kentällä vieraillut jo pikkupoikana, niin toukokuusta 1983 pitää hypätä aina syksyyn 1990 ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen varmuudella ikioma muistikuvani Tehtaan kentältä. Haka hävisi tuolloin Kuusysille Suomen Cupissa ja jos muistini kantaa oikein, niin kyseessä oli vieläpä jonkinlainen uusintaottelu, tai sitten otteluparin toinen osaottelu. Takkiin tuli joka tapauksessa, joten Suomen Cupin historian menestyneimmän seuran tie finaaliin katkesi sen vuoden osalta. Vuosi 1990 oli muutenkin merkittävä oman jalkapallon seuraamiseni kannalta, sillä kyseessä oli MM-kisavuosi. Meksikossa yhdet kisat jo elinaikanani ehdittiin pelaamaan, mutta muistikuvia niistä ei ole. Sen sijaan nuo Italian MM-kilpailut kesällä 1990 ovat oikeastaan ensimmäinen urheilutapahtuma ylipäätään, josta minulla on selvät muistikuvat. Kavereiden kanssa pelattiin takapihoilla MM-kisojen matseja ja kotona niitä katsottiin televisiosta. Ai että sitä ylpeyden määrää, kun jaksoin valvoa isin kanssa ja katsoa alkusarjan erään myöhäisottelun Argentiinan ja Neuvostoliiton välillä loppuun asti. Noista kisoista nuorelle maalivahdinalulle löytyi myös ensimmäinen esikuva, Italian maalivahti Walter Zenga.
Jalkapalloa aloin harrastamaan seuratasolla syyskesällä 1988, kun Hakan entinen pelaaja - kuinkas muutenkaan - Reijo Vuorinen soitti meille kotiin ja kysyi, että kiinnostaisiko minua tulla Hämeenlinnan Palloilijoiden mukaan pelaamaan. Kiinnostihan minua ja osaltaan voidaan sanoa, että myös sillä tiellä ollaan, vaikkakin aktiiviset pelihommat seuratasolla ovat olleet "hyllyllä" jo vuosituhannen alusta asti. Samoihin aikoihin tuon Vuorisen Reiden puhelinsoiton kanssa tutustuin lapsuusvuosieni tärkeimpiin ystäviin, Juha-Mattiin ja Penttiin, jotka olivat seuraavina kasvattamassa rakkauttani Valkeakosken Hakaan. He olivat nimittäin molemmat alkujaan Helsingistä ja sitä kautta luonnollisesti kumpikin HJK:n miehiä. Pihapeleissä pelattiinkin vuosien varrella satoja ja taas satoja Hakan ja Klubin välisiä koitoksia kaikkine riemuineen ja itkuineen. Parasta oli kuitenkin se, että vaikka joskus pelit saattoivat pieneen eripuraan päättyäkin, niin parin tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua seuraavat pelit olivat jo käynnissä. Menneitä ei siis turhan kauan murehdittu ja jos vuorossa ei ollut pihalätkä, uinti, kirkonrotta (tai piste kuten me sitä kutsuimme), majan rakennus tai muu tuon ikäisten suosima aktiviteetti, niin silloin meidät löysi takapihan pieneltä jalkapallokentältä pelaamasta. Tuo vastakkainasettelu oli omiaan syventämään omaa rakkautani Hakaan ja jalkapalloon ja toisaalta se antoi myös viimeisen silauksen sille, että Helsingin Jalkapalloklubi on minulle, ihan kuten Hakalle seuranakin, se rakkain vihollinen, jota vastaan pelattavat ottelut ovat todellisia Suomifutiksen Klassikoita. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjasarjan, joten en jatka siitä sen enempää, vaan palaan asiaan toisessa blogitekstissä tulevaisuudessa.
Ennen kuin siirryn noilta juniorivuosiltani nuoren aikuisen Haka-kannattajan taipaleelle, on vielä erikseen nostettava esille vuosi 1995. Vaikka Haka voittikin Keith Armstrongin alaisuudessa Suomen Cupin ja kolme Suomen Mestaruutta putkeen vuosituhannen taitteessa, niin Jukka Vakkilan johdolla saavutettu vuoden 1995 Suomen mestaruus on minulle se tärkein. Se oli ensimmäinen mestaruus Hakalle minun elinaikanani ja silloin pääsin vihdoin juhlimaan Veikkausliigan mestaruutta HJK-kavereideni nenän edessä. Se oli 12-vuotiaalle kannattajalle iso asia ja se on sitä edelleen lähes 27-vuotiaalle kannattajalle.
Täysi-ikäisyyden ja ajokortin myötä Hakan seuraaminen helpottui osaltaan, kun otteluihin pääseminen ei ollut aina muista kiinni. Matseja tuli seurattua säännöllisen epäsäännöllisesti paikan päällä ja todella aktiivisesti median välityksellä. Seuraava, voisiko sanoa käännekohta, tuli eteen keväällä 2006. Mediassa ja etenkin futisforumeilla oli jo pidemmän aikaa keskusteltu suomalaisesta kannattajakulttuurista ja siitä, kuinka se on vielä lapsen kengissä verrattuna moniin muihin maihin Euroopassa. Tottahan minäkin olin asiaa miettinyt ja keväällä 2006 päätin myös kantaa oman korteni kekoon. Laitoin googlen hakuun Hakafanit ja löysin tieni Hakafanien keskustelupalstalle. Rekisteröin nimimerkin ja pääsin kuin parahiksi nuoren kannattajajoukon uudistumisen keskelle. Käynnissä oli aktiivinen keskustelu ja äänestys, joiden tuloksena syntyi Hakan epävirallinen kannattajaryhmä, Hakapeliitat. Hakapeliittojen perustamisen myötä oma katsomopaikkani siirtyi vanhasta kivikatsomosta päätykatsomon N-sektioon, jossa aion taas ensi maanantaina aloittaa kauden seisomalla Hakan takana ja kannustamalla rakasta Valkomustaa joukkuettani kohti menestystä.
Kuten saatoit huomata, niin maailmani on tietyltä ja hyvin merkittävältä osalta valkomusta. Pekka Laiho totesi joskus, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa eri naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Kyllä minäkin tuon allekirjoitan, vaikka se ehkä joidenkin mielestä karulta saattaa kuulostaakin. Siitä löytyy kuitenkin se aasinsilta, jota kuljetaan nyt hatarasti ensimmäisen blogikirjoitukseni lopun alkuun ja siihen, kuinka valkomustasta maailmastani löytyy myös blogikirjoitusten muodossa varmasti muutakin kuin jalkapalloa, vaikka et sitä heti uskoisikaan.
Kolmas nainen (heh, tulipa sotkettua sattumalta loistava bändikin tähän), jolle olen elämäni aikana lausunut ne maagiset sanat minä rakastan sinua, on myös tulevan esikoiseni äiti ja nainen, jonka kanssa haluan elää elämääni sinne hamaan loppuun saakka. Pelkästään tuo esikoisen odottelu rakkaan avovaimoni kanssa herättää minussa sellaisia tunteita, joita jalkapallon parissa en ole kokenut. En minä oikeastaan vielä edes tiedä, että mitä ne tunteet ovat. Vaan eivätköhän nekin selviä toukokuun puolenvälin paikkeilla, kun P-HKS:n synnytysosastolla syliini ojennetaan jotain jalkapalloakin arvokkaampaa. Jotain mitä en tottavie vielä edes käsitä.
Tuon hetki sitten ylittämäni hataran aasinsillan myötä jalkapalloromantiikka lipsahti ihan tavallisen romantiikan puolelle ja hyvä niin, koska blogiin saattaa ajanmittaan tupsahdella jalkapallon lisäksi myös vauvanpaskanhajuisia terveisiä vaipanvaihtoa opettelevan isän arjesta. Ja oikeastaan ihan mistä tahansa muustakin aiheesta.
Säännöllisesti en ole lukenut koskaan yhtäkään blogia ja satunnaisestikin vain muutamia. Kovin kummoista kuvaa minulla ei siis bloggaamisesta ole. Perusperiaate on kaiketi kuitenkin se, että tänne turinoidaan jostakin aiheesta ja yleensä tietysti sellaisesta, joka kirjoittajaa sattuu tavalla tai toisella kiinnostamaan. Näin minunkin tapauksessani. Aihealueen valinta oli itsestäänselvä ja nyt kun sain tämän blogin avattua, niin on ehkä syytä kääntää katseet hieman vajaat 27 vuotta taaksepäin, erään pohjois-hämäläisen pikkukapungin aluesairaalaan, eli sinne mistä tämä kaikki sai alkunsa.
Pohjimmiltaanhan kyse on jalkapallosta. Tuosta Kuningaslajista, jonka seurakulttuuriin on aikojen saatossa kuulunut vahvasti se, että jonkin seuran kannattaminen kulkee suvussa. Niin sanotusti isältä pojalle. Minä olen tässä tapauksessa poikkeus, koska minulle tuo valkomusta ajatusmaailma on periytynyt pikemminkin äidin kautta ja äidin puolen suvusta, joka on äitini perheen osalta ollut valkeakoskelainen jostain 1950- ja 1960-lukujen taitteesta. Äitini seurasi nuoruudessaan tiiviisti Hakan otteita ja enoni edusti Hakan junioreita aina A-junioreihin saakka. Isäni ei varsinainen Hakan kannattaja ollut, mutta piirinsarjojen monivuotisena maalitykkinä jalkapalloihminen kuitenkin. Kun minä synnyin Valkeakosken aluesairaalassa toukokuussa 1983, oli valkomusta ajatusmaailma minussa siis jo valmiina. Ei sitä minulle pakkosyötetty, eikä minua siihen aivopesty, mutta se oli - tavalla tai toisella - osa minua. Ja siitä huolimatta, että olen tähän päivään mennessä asunut Valkeakoskella vain 13 päivää, olen erittäin ylpeä siellä sijaitsevista juuristani ja tunnen suurta ylpeyttä joka kerta, kun Koskissa vierailen, tai siitä muille puhun.
Vaikka isäni ja isoisäni mukana olenkin tarinoiden mukaan Tehtaan kentällä vieraillut jo pikkupoikana, niin toukokuusta 1983 pitää hypätä aina syksyyn 1990 ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen varmuudella ikioma muistikuvani Tehtaan kentältä. Haka hävisi tuolloin Kuusysille Suomen Cupissa ja jos muistini kantaa oikein, niin kyseessä oli vieläpä jonkinlainen uusintaottelu, tai sitten otteluparin toinen osaottelu. Takkiin tuli joka tapauksessa, joten Suomen Cupin historian menestyneimmän seuran tie finaaliin katkesi sen vuoden osalta. Vuosi 1990 oli muutenkin merkittävä oman jalkapallon seuraamiseni kannalta, sillä kyseessä oli MM-kisavuosi. Meksikossa yhdet kisat jo elinaikanani ehdittiin pelaamaan, mutta muistikuvia niistä ei ole. Sen sijaan nuo Italian MM-kilpailut kesällä 1990 ovat oikeastaan ensimmäinen urheilutapahtuma ylipäätään, josta minulla on selvät muistikuvat. Kavereiden kanssa pelattiin takapihoilla MM-kisojen matseja ja kotona niitä katsottiin televisiosta. Ai että sitä ylpeyden määrää, kun jaksoin valvoa isin kanssa ja katsoa alkusarjan erään myöhäisottelun Argentiinan ja Neuvostoliiton välillä loppuun asti. Noista kisoista nuorelle maalivahdinalulle löytyi myös ensimmäinen esikuva, Italian maalivahti Walter Zenga.
Jalkapalloa aloin harrastamaan seuratasolla syyskesällä 1988, kun Hakan entinen pelaaja - kuinkas muutenkaan - Reijo Vuorinen soitti meille kotiin ja kysyi, että kiinnostaisiko minua tulla Hämeenlinnan Palloilijoiden mukaan pelaamaan. Kiinnostihan minua ja osaltaan voidaan sanoa, että myös sillä tiellä ollaan, vaikkakin aktiiviset pelihommat seuratasolla ovat olleet "hyllyllä" jo vuosituhannen alusta asti. Samoihin aikoihin tuon Vuorisen Reiden puhelinsoiton kanssa tutustuin lapsuusvuosieni tärkeimpiin ystäviin, Juha-Mattiin ja Penttiin, jotka olivat seuraavina kasvattamassa rakkauttani Valkeakosken Hakaan. He olivat nimittäin molemmat alkujaan Helsingistä ja sitä kautta luonnollisesti kumpikin HJK:n miehiä. Pihapeleissä pelattiinkin vuosien varrella satoja ja taas satoja Hakan ja Klubin välisiä koitoksia kaikkine riemuineen ja itkuineen. Parasta oli kuitenkin se, että vaikka joskus pelit saattoivat pieneen eripuraan päättyäkin, niin parin tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua seuraavat pelit olivat jo käynnissä. Menneitä ei siis turhan kauan murehdittu ja jos vuorossa ei ollut pihalätkä, uinti, kirkonrotta (tai piste kuten me sitä kutsuimme), majan rakennus tai muu tuon ikäisten suosima aktiviteetti, niin silloin meidät löysi takapihan pieneltä jalkapallokentältä pelaamasta. Tuo vastakkainasettelu oli omiaan syventämään omaa rakkautani Hakaan ja jalkapalloon ja toisaalta se antoi myös viimeisen silauksen sille, että Helsingin Jalkapalloklubi on minulle, ihan kuten Hakalle seuranakin, se rakkain vihollinen, jota vastaan pelattavat ottelut ovat todellisia Suomifutiksen Klassikoita. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjasarjan, joten en jatka siitä sen enempää, vaan palaan asiaan toisessa blogitekstissä tulevaisuudessa.
Ennen kuin siirryn noilta juniorivuosiltani nuoren aikuisen Haka-kannattajan taipaleelle, on vielä erikseen nostettava esille vuosi 1995. Vaikka Haka voittikin Keith Armstrongin alaisuudessa Suomen Cupin ja kolme Suomen Mestaruutta putkeen vuosituhannen taitteessa, niin Jukka Vakkilan johdolla saavutettu vuoden 1995 Suomen mestaruus on minulle se tärkein. Se oli ensimmäinen mestaruus Hakalle minun elinaikanani ja silloin pääsin vihdoin juhlimaan Veikkausliigan mestaruutta HJK-kavereideni nenän edessä. Se oli 12-vuotiaalle kannattajalle iso asia ja se on sitä edelleen lähes 27-vuotiaalle kannattajalle.
Täysi-ikäisyyden ja ajokortin myötä Hakan seuraaminen helpottui osaltaan, kun otteluihin pääseminen ei ollut aina muista kiinni. Matseja tuli seurattua säännöllisen epäsäännöllisesti paikan päällä ja todella aktiivisesti median välityksellä. Seuraava, voisiko sanoa käännekohta, tuli eteen keväällä 2006. Mediassa ja etenkin futisforumeilla oli jo pidemmän aikaa keskusteltu suomalaisesta kannattajakulttuurista ja siitä, kuinka se on vielä lapsen kengissä verrattuna moniin muihin maihin Euroopassa. Tottahan minäkin olin asiaa miettinyt ja keväällä 2006 päätin myös kantaa oman korteni kekoon. Laitoin googlen hakuun Hakafanit ja löysin tieni Hakafanien keskustelupalstalle. Rekisteröin nimimerkin ja pääsin kuin parahiksi nuoren kannattajajoukon uudistumisen keskelle. Käynnissä oli aktiivinen keskustelu ja äänestys, joiden tuloksena syntyi Hakan epävirallinen kannattajaryhmä, Hakapeliitat. Hakapeliittojen perustamisen myötä oma katsomopaikkani siirtyi vanhasta kivikatsomosta päätykatsomon N-sektioon, jossa aion taas ensi maanantaina aloittaa kauden seisomalla Hakan takana ja kannustamalla rakasta Valkomustaa joukkuettani kohti menestystä.
Kuten saatoit huomata, niin maailmani on tietyltä ja hyvin merkittävältä osalta valkomusta. Pekka Laiho totesi joskus, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa eri naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Kyllä minäkin tuon allekirjoitan, vaikka se ehkä joidenkin mielestä karulta saattaa kuulostaakin. Siitä löytyy kuitenkin se aasinsilta, jota kuljetaan nyt hatarasti ensimmäisen blogikirjoitukseni lopun alkuun ja siihen, kuinka valkomustasta maailmastani löytyy myös blogikirjoitusten muodossa varmasti muutakin kuin jalkapalloa, vaikka et sitä heti uskoisikaan.
Kolmas nainen (heh, tulipa sotkettua sattumalta loistava bändikin tähän), jolle olen elämäni aikana lausunut ne maagiset sanat minä rakastan sinua, on myös tulevan esikoiseni äiti ja nainen, jonka kanssa haluan elää elämääni sinne hamaan loppuun saakka. Pelkästään tuo esikoisen odottelu rakkaan avovaimoni kanssa herättää minussa sellaisia tunteita, joita jalkapallon parissa en ole kokenut. En minä oikeastaan vielä edes tiedä, että mitä ne tunteet ovat. Vaan eivätköhän nekin selviä toukokuun puolenvälin paikkeilla, kun P-HKS:n synnytysosastolla syliini ojennetaan jotain jalkapalloakin arvokkaampaa. Jotain mitä en tottavie vielä edes käsitä.
Tuon hetki sitten ylittämäni hataran aasinsillan myötä jalkapalloromantiikka lipsahti ihan tavallisen romantiikan puolelle ja hyvä niin, koska blogiin saattaa ajanmittaan tupsahdella jalkapallon lisäksi myös vauvanpaskanhajuisia terveisiä vaipanvaihtoa opettelevan isän arjesta. Ja oikeastaan ihan mistä tahansa muustakin aiheesta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)