Jos luulit löytäväsi vastauksen otsikkoon, niin saatat joutua pettymään. En ehkä tiedä sitä itsekään, mutta yritän hahmotella jotain.
Säännöllisesti en ole lukenut koskaan yhtäkään blogia ja satunnaisestikin vain muutamia. Kovin kummoista kuvaa minulla ei siis bloggaamisesta ole. Perusperiaate on kaiketi kuitenkin se, että tänne turinoidaan jostakin aiheesta ja yleensä tietysti sellaisesta, joka kirjoittajaa sattuu tavalla tai toisella kiinnostamaan. Näin minunkin tapauksessani. Aihealueen valinta oli itsestäänselvä ja nyt kun sain tämän blogin avattua, niin on ehkä syytä kääntää katseet hieman vajaat 27 vuotta taaksepäin, erään pohjois-hämäläisen pikkukapungin aluesairaalaan, eli sinne mistä tämä kaikki sai alkunsa.
Pohjimmiltaanhan kyse on jalkapallosta. Tuosta Kuningaslajista, jonka seurakulttuuriin on aikojen saatossa kuulunut vahvasti se, että jonkin seuran kannattaminen kulkee suvussa. Niin sanotusti isältä pojalle. Minä olen tässä tapauksessa poikkeus, koska minulle tuo valkomusta ajatusmaailma on periytynyt pikemminkin äidin kautta ja äidin puolen suvusta, joka on äitini perheen osalta ollut valkeakoskelainen jostain 1950- ja 1960-lukujen taitteesta. Äitini seurasi nuoruudessaan tiiviisti Hakan otteita ja enoni edusti Hakan junioreita aina A-junioreihin saakka. Isäni ei varsinainen Hakan kannattaja ollut, mutta piirinsarjojen monivuotisena maalitykkinä jalkapalloihminen kuitenkin. Kun minä synnyin Valkeakosken aluesairaalassa toukokuussa 1983, oli valkomusta ajatusmaailma minussa siis jo valmiina. Ei sitä minulle pakkosyötetty, eikä minua siihen aivopesty, mutta se oli - tavalla tai toisella - osa minua. Ja siitä huolimatta, että olen tähän päivään mennessä asunut Valkeakoskella vain 13 päivää, olen erittäin ylpeä siellä sijaitsevista juuristani ja tunnen suurta ylpeyttä joka kerta, kun Koskissa vierailen, tai siitä muille puhun.
Vaikka isäni ja isoisäni mukana olenkin tarinoiden mukaan Tehtaan kentällä vieraillut jo pikkupoikana, niin toukokuusta 1983 pitää hypätä aina syksyyn 1990 ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen varmuudella ikioma muistikuvani Tehtaan kentältä. Haka hävisi tuolloin Kuusysille Suomen Cupissa ja jos muistini kantaa oikein, niin kyseessä oli vieläpä jonkinlainen uusintaottelu, tai sitten otteluparin toinen osaottelu. Takkiin tuli joka tapauksessa, joten Suomen Cupin historian menestyneimmän seuran tie finaaliin katkesi sen vuoden osalta. Vuosi 1990 oli muutenkin merkittävä oman jalkapallon seuraamiseni kannalta, sillä kyseessä oli MM-kisavuosi. Meksikossa yhdet kisat jo elinaikanani ehdittiin pelaamaan, mutta muistikuvia niistä ei ole. Sen sijaan nuo Italian MM-kilpailut kesällä 1990 ovat oikeastaan ensimmäinen urheilutapahtuma ylipäätään, josta minulla on selvät muistikuvat. Kavereiden kanssa pelattiin takapihoilla MM-kisojen matseja ja kotona niitä katsottiin televisiosta. Ai että sitä ylpeyden määrää, kun jaksoin valvoa isin kanssa ja katsoa alkusarjan erään myöhäisottelun Argentiinan ja Neuvostoliiton välillä loppuun asti. Noista kisoista nuorelle maalivahdinalulle löytyi myös ensimmäinen esikuva, Italian maalivahti Walter Zenga.
Jalkapalloa aloin harrastamaan seuratasolla syyskesällä 1988, kun Hakan entinen pelaaja - kuinkas muutenkaan - Reijo Vuorinen soitti meille kotiin ja kysyi, että kiinnostaisiko minua tulla Hämeenlinnan Palloilijoiden mukaan pelaamaan. Kiinnostihan minua ja osaltaan voidaan sanoa, että myös sillä tiellä ollaan, vaikkakin aktiiviset pelihommat seuratasolla ovat olleet "hyllyllä" jo vuosituhannen alusta asti. Samoihin aikoihin tuon Vuorisen Reiden puhelinsoiton kanssa tutustuin lapsuusvuosieni tärkeimpiin ystäviin, Juha-Mattiin ja Penttiin, jotka olivat seuraavina kasvattamassa rakkauttani Valkeakosken Hakaan. He olivat nimittäin molemmat alkujaan Helsingistä ja sitä kautta luonnollisesti kumpikin HJK:n miehiä. Pihapeleissä pelattiinkin vuosien varrella satoja ja taas satoja Hakan ja Klubin välisiä koitoksia kaikkine riemuineen ja itkuineen. Parasta oli kuitenkin se, että vaikka joskus pelit saattoivat pieneen eripuraan päättyäkin, niin parin tunnin tai viimeistään vuorokauden kuluttua seuraavat pelit olivat jo käynnissä. Menneitä ei siis turhan kauan murehdittu ja jos vuorossa ei ollut pihalätkä, uinti, kirkonrotta (tai piste kuten me sitä kutsuimme), majan rakennus tai muu tuon ikäisten suosima aktiviteetti, niin silloin meidät löysi takapihan pieneltä jalkapallokentältä pelaamasta. Tuo vastakkainasettelu oli omiaan syventämään omaa rakkautani Hakaan ja jalkapalloon ja toisaalta se antoi myös viimeisen silauksen sille, että Helsingin Jalkapalloklubi on minulle, ihan kuten Hakalle seuranakin, se rakkain vihollinen, jota vastaan pelattavat ottelut ovat todellisia Suomifutiksen Klassikoita. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjasarjan, joten en jatka siitä sen enempää, vaan palaan asiaan toisessa blogitekstissä tulevaisuudessa.
Ennen kuin siirryn noilta juniorivuosiltani nuoren aikuisen Haka-kannattajan taipaleelle, on vielä erikseen nostettava esille vuosi 1995. Vaikka Haka voittikin Keith Armstrongin alaisuudessa Suomen Cupin ja kolme Suomen Mestaruutta putkeen vuosituhannen taitteessa, niin Jukka Vakkilan johdolla saavutettu vuoden 1995 Suomen mestaruus on minulle se tärkein. Se oli ensimmäinen mestaruus Hakalle minun elinaikanani ja silloin pääsin vihdoin juhlimaan Veikkausliigan mestaruutta HJK-kavereideni nenän edessä. Se oli 12-vuotiaalle kannattajalle iso asia ja se on sitä edelleen lähes 27-vuotiaalle kannattajalle.
Täysi-ikäisyyden ja ajokortin myötä Hakan seuraaminen helpottui osaltaan, kun otteluihin pääseminen ei ollut aina muista kiinni. Matseja tuli seurattua säännöllisen epäsäännöllisesti paikan päällä ja todella aktiivisesti median välityksellä. Seuraava, voisiko sanoa käännekohta, tuli eteen keväällä 2006. Mediassa ja etenkin futisforumeilla oli jo pidemmän aikaa keskusteltu suomalaisesta kannattajakulttuurista ja siitä, kuinka se on vielä lapsen kengissä verrattuna moniin muihin maihin Euroopassa. Tottahan minäkin olin asiaa miettinyt ja keväällä 2006 päätin myös kantaa oman korteni kekoon. Laitoin googlen hakuun Hakafanit ja löysin tieni Hakafanien keskustelupalstalle. Rekisteröin nimimerkin ja pääsin kuin parahiksi nuoren kannattajajoukon uudistumisen keskelle. Käynnissä oli aktiivinen keskustelu ja äänestys, joiden tuloksena syntyi Hakan epävirallinen kannattajaryhmä, Hakapeliitat. Hakapeliittojen perustamisen myötä oma katsomopaikkani siirtyi vanhasta kivikatsomosta päätykatsomon N-sektioon, jossa aion taas ensi maanantaina aloittaa kauden seisomalla Hakan takana ja kannustamalla rakasta Valkomustaa joukkuettani kohti menestystä.
Kuten saatoit huomata, niin maailmani on tietyltä ja hyvin merkittävältä osalta valkomusta. Pekka Laiho totesi joskus, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa eri naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Kyllä minäkin tuon allekirjoitan, vaikka se ehkä joidenkin mielestä karulta saattaa kuulostaakin. Siitä löytyy kuitenkin se aasinsilta, jota kuljetaan nyt hatarasti ensimmäisen blogikirjoitukseni lopun alkuun ja siihen, kuinka valkomustasta maailmastani löytyy myös blogikirjoitusten muodossa varmasti muutakin kuin jalkapalloa, vaikka et sitä heti uskoisikaan.
Kolmas nainen (heh, tulipa sotkettua sattumalta loistava bändikin tähän), jolle olen elämäni aikana lausunut ne maagiset sanat minä rakastan sinua, on myös tulevan esikoiseni äiti ja nainen, jonka kanssa haluan elää elämääni sinne hamaan loppuun saakka. Pelkästään tuo esikoisen odottelu rakkaan avovaimoni kanssa herättää minussa sellaisia tunteita, joita jalkapallon parissa en ole kokenut. En minä oikeastaan vielä edes tiedä, että mitä ne tunteet ovat. Vaan eivätköhän nekin selviä toukokuun puolenvälin paikkeilla, kun P-HKS:n synnytysosastolla syliini ojennetaan jotain jalkapalloakin arvokkaampaa. Jotain mitä en tottavie vielä edes käsitä.
Tuon hetki sitten ylittämäni hataran aasinsillan myötä jalkapalloromantiikka lipsahti ihan tavallisen romantiikan puolelle ja hyvä niin, koska blogiin saattaa ajanmittaan tupsahdella jalkapallon lisäksi myös vauvanpaskanhajuisia terveisiä vaipanvaihtoa opettelevan isän arjesta. Ja oikeastaan ihan mistä tahansa muustakin aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti