Tiesittekö, että Leskisen Viljo veti aikanaan rankin kulmalipulle? Ai ette tienneet? No, ei se mitään. En minäkään tiennyt ennen viime perjantaita.
Kuopion Palloseuran ja Helsingin Jalkapalloklubin perjantainen Veikkausliigan avausottelu ratkesi jo harmillisen aikaisessa vaiheessa, kun HJK teki kahdesta ensimmäisestä kunnollisesta hyökkäyksestään kolme maalia, eikä KuPS tuosta enää toipunut. Ottelu toki kiinnosti senkin jälkeen, mutta asetelma oli muuttunut niin paljon, että päätin toisen puoliajan aikana hieman syventää kulttuurielämystäni.
Taukomakkaran mutustettuani kiipesin takaisin keskuskentän pääkatsomoon, mutta en valinnut paikkaani ainoastaan sen mukaan, että missä oli tyhjää ja mistä näki hyvin kentälle. Kriteerinä oli myös se, että istumapaikkani lähellä olisi muutamia vanhempia, sanotaanko +60-vuotaita herrasmiehiä. Ja sellainen paikkahan sieltä katsomon yläreunasta löytyi. Minun onnekseni ympärilleni pakkautui toisen puoliajan alettua vielä kourallinen lisää näitä kovvoo savvoo viäntäviä herroja.
Suomalaiset osaavat harvoin olla ylpeitä siitä, mitä meillä on. Niin jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissakin. Eikä siinä tietysti mitään väärää ole, että pyritään samalle tasolle niiden kanssa, jotka ovat meitä edellä, mutta samalla pitäisi osata arvostaa sitä, mitä meillä jo on. Jos on tottunut katsomaan televisiosta Barcelonan, Manchester Unitedin, Bayern Münchenin ja Juventuksen pelejä, niin suomalaiset katsomot saattavat toden totta näyttää ankeilta. Noista katselukokemuksista kumpuaa joskus myös raivostuttava väittämä: Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria.
Eihän niistä muutamasta tuhannesta ihmisestä lähde samanlaista ääntä kuin yli kymmenkertaisesta määrästä jossain Old Traffordilla, eikä ne tifot välttämättä ole yhtä näyttäviä kuin edellämainittujen seurojen kotistadioneilla. Kaikesta huolimatta Suomessa on kuitenkin pelattu jalkapalloa jo hyvän matkaa yli sata vuotta ja sinä aikana Suomeen on kehittynyt myös oma jalkapallokulttuurinsa. Stadioneilta löytyy pokaaleja, löytyy kuvia vanhoista otteluista ja voitonjuhlista. Stadioneilla on makkarakojut ja oluenmyyntipisteet. Ja löytyypä sieltä katsomoista tätänykyä jo voimakkaasti kasvavia kannattajaryhmiäkin, jotka hitaasti, mutta varmasti kurovat eroa umpeen näiden Euroopan suurseurojen kannattajakatsomoihin.
Jotain olennaista jäi edellisessä kappaleessa kuitenkin mainitsematta. Ne ovat ne tarinat. Tarinat, joita liittyy ihan kaikkeen mitä stadioneilta löytyy. Tarinat, joita nuo vanhat herrasmiehet kertovat makkarajonossa, katsomossa, torikahvilassa tai ihan missä tahansa. Ne ovat tarinoita, jotka kietovat koko suomalaisen jalkapalloperheen yhteen. Ne ovat tarinoita, joista löytyy kaikille jotakin ja joita jokaisen tulee vaalia kuin kalleinta perintöaarrettaan. Ne ovat tarinoita suomalaisesta jalkapallokulttuurista.
Seuraavan kerran, kun menet suomalaiseen jalkapallotapahtumaan, niin pidä silmät ja korvat auki ja koe suomalainen jalkapallokulttuuri parhaimmillaan. Yritä bongata tarina. Tarinoita löytyy jokaisen kaupungin jokaisesta jalkapallotapahtumasta, joten valinnavaraa löytyy. Minä olen kuullut parhaat tarinat pienemmillä paikkakunnilta, joista löytyy joku perinteikäs jalkapalloseura, kuten esimerkiksi Pietarsaaresta, Kotkasta, Valkeakoskelta, tai Myllykoskelta. Kuopio tekee isompana kaupunkina poikkeuksen omiin kokemuksiini, mutta kuten perjantai osoitti, niin Kuopio on jalkapallokulttuurin osalta yksi parhaista kaupungeista. Tarinoita riittää ja kaupan päälle ne kerrotaan aidolla ja oikealla, hämäläisen korvaan niin vekkulilla, savon murteella.
Niin ja se Leskisen Viljon rankki. Ei se kulmalipulle mennyt, vaan ihan sivurajalle asti, mikäli tarinan aloittaneen herran muisteloa korjanneeseen ikätoveriin on uskominen. Ja miksi ei olisi? Niinpä. Mikään tarina ei ole niin värikäs, etteivätkö muistot voisi kullata sitä vieläkin värikkäämmäksi.
P.S. Vaikka Valkeakoskeltakin löytyisi useampia herroja, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi erikseen tässä yhteydessä, ajattelin siitä huolimatta olla lopuksi hieman vieraskorea ja nostaa olemattoman hattuni päästä sekä onnitella tätä kautta KuPS - HJK -ottelun puoliajalla 70-vuotislahjansa pokannutta Erkki "Banzai-Eko" Laitista. Tuskinpa nämä onnittelut täältä perille menevät, mutta Eko on joka tapauksessa herra, joka erityismaininnan ansaitsee. Ekolla riittää tarinoita ja Ekosta riittää tarinoita - enemmän kuin on kuulijoita tai kertojia. Itsekin olen saanut kerran kunnian huastella Ekon kanssa hetken futisjuttuja ja voin kertoa, että Eko on niitä miehiä, joissa on enemmän jalkapallokulttuuria kuin yhdessäkään meidän pojankoltiaisten muodostamista kannattajaryhmistä. Eikä tämä kerro kannattajaryhmien huonoudesta, vaan Ekon ja kaltaistensa ylivertaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti